Pelottava yksinäisyys

Olen ollut kauan tytär, tyttöystävä, kihlattu, avopuoliso, aviopuoliso ja äiti. En muista milloin olisin ollut muutamaa tuntia kauempaa yksin. Jatkossa tulen olemaan paljon yksin, tai niin ainakin luulen. Pitkän liiton aikana puoliso on usein ollut myös ainoa ystäväni. Lasten ollessa pieniä ystäviä on ehtinyt tapaamaan todella harvoin.

Olen todella sosiaalinen, joskin viime vuosina olen kaivannut yksinäisyyttä ja omaa rauhaa. Ehkä siksi, että omaa aikaa minulla ei juurikaan ole ollut. Ei ainakaan sellaista aikaa, jota en olisi käyttänyt supertehokkaasti siivoamiseen tai muihin tekemättömien projektien hoitamiseen tai urheiluun. Kaipaan hetkiä, jolloin minulla on kenties tylsää. Tiedän, että sen hetken koittaessa tuntuu taatusti kaikkea muuta kuin mukavalta. Pelottaa jäädä hiljaisuuteen omien ajatusten kanssa. Uskon kuitenkin, että juuri tuollaiset hetket auttavat minua ymmärtämään kuka oikeasti olen, mitä ja minne haluan. Tekee taatusti kipeää, mutta vain siten voin mennä eteenpäin elämässäni ja tulla onnelliseksi.

Koska olen sosiaalinen, pelkään hirvittävän paljon myös sitä, etten enää löydä rinnalleni toista tärkeää ihmistä. Uutta rakkautta. Onneksi minulla on lapset ja edes muutama rakas ystävä, sekä iso suku. Lisäksi haluaisin oppia rakastamaan itseäni ennen kuin olen valmis edes rakastamaan ketään toista ihmistä.

Julkistaminen

Uutinen erostamme on alkanut levitä. Tämä oli se asia, joka meitä kai molempia ahdisti eniten. Olemme sopineet, että ihan lähipiiriä lukuunottamatta emme kommentoi asiaa muille ihmisille. Toteamme asian olevan meidän välisen, olevamme väleissä ja että asiaan ei liity dramatiikkaa eikä kolmansia ihmisiä.

Yllättävintä on ollut lasten suhtautuminen, miten hyvin lapsemme ovat ottaneet tiedon vastaan. Voihan se olla, että kun ero konkretisoituu fyysiseksi, tulee uusia ulottuvuuksia ja tunteita.

Lähisukua on informoitu. Mummo ei kai vielä ole kuullut, koska hän ei vielä ole soittanut arvostellakseen "valintaani". Onhan se typerää erota jos puolisoni ei ole juoppo, väkivaltainen tai edes vieraissa naisissa viihtyvä.

Surullista on ollut nähdä joidenkin ihmisten olevan kykenemättömiä ymmärtämään, että kaksi yhdessä pitkään elänyttä ihmistä olevan kykeneviä eroamaan sopuisasti. Väkisin pitäisi alkaa riitelemään rahasta, lapsista ja erityisesti löytää syyllinen. Tai todeta automaattisesti syylliseksi se joka ei kuulu omaan sukuun tai leiriin.


Pian nähdään ketkä ovat todellisia ystäviä ja keihin voi luottaa jatkossakin. Itse en valitse mitään leiriä vaan olen avoin kaikelle. Toivon, että huhumyllyt olisivat armollisia ja ne eivät ainakaan tuhoaisi minun ja tulevan ex-puolisoni aikeita sopuisasta erosta. Sopuisa ero olisi kuitenkin lasten sekä lähipiirin kannalta kaikille parasta.

Sattui

Luulin, ettei sattuisi yhtään. Väärin meni. Tänään sattui ja pahasti.

Päätöksiä

Puolisoni ja minä päätimme erota. Muutama viikko sitten puolisoni oli vielä ihmetteli, miksi olen niin onneton ja sanoi rakastavansa kahden edestä kunnes huono vaihe menee ohi. Äkkiä huomasin muutoksen ja huomasin miten ote irtosi vähän kerrallaan. Kysyin asiasta ja sain vastauksen jota kuvittelin odottaneeni ja halunneeni. Ensin olin helpottunut, muutaman tunnin kuluttua sanat "en voi rakastaa enää sinua" tuntuivatkin pahalta. Ei tilanne, vaan se, etten enää ollut rakastettava.

Seuraavana päivänä puhuimme lisää. Puoliso mietti, teemmekö nyt suuren virheen. Sitä seuraavana päivänä tuo lause kummitteli mielessäni, ja muistot yhteisistä hyvistä hetkistä vyöryivät yli kilpaa päässäni käynnistyvän tulevaisuuden suunnitelmien rinnalla. Päivä kului erillään, nukkumaan käydessä jatkoimme keskustelua. Olin pohtinut, että luovutimmeko sittenkin liian helpolla. Pitikö sittenkin vielä yrittää?

Puoliso sanoi, ettei enää halunnut aloittaa alusta. Hän oli nyt käynyt henkisen prosessin läpi ja halusi jatkaa eteenpäin. Tunnin sisällä tästä lauseesta kuulin, että hänen elämäänsä oli tullut uusi ihminen. Kun minun rakkauteni ei ollut läsnä, hänen tyhjiöönsä oli hiipinyt uusi ihminen. Minä olin läsnä, arki jatkui, mutta rakkaus oli oikeasti pois. Tiesimme molemmat, että tehty päätös oli oikea.

Muutoksia

Vika ei ollut kiloissani. Karistin kiloja, mutta olin yhä onneton. Vika ei ollut stressaavassa työpaikassa, vaihdoin työpaikkaa ja silti olin onneton. Kaikki muukin muuttui. Myönnän, että moni asia otti kierteen huonompaan suuntaan. Elämä meni uusiksi ja pysyi silti täysin paikallaan. Olin onnettomampi kuin koskaan. Koti, jonne ennen oli kiire päästä ja jossa aina oli ollut hyvä olla muuttui paikaksi, jossa kävin nukkumassa ja syömässä. Pakenin ja viivyttelin. En laskenut päiviä lomaan vaan sen loppumiseen.

Hoikistunut nainen oli itsevarmempi ja kauniimpi. Miesten huomio tuntui hyvältä. Puoliso ei kehunut, ei nuorena eikä nyt. Jos kerjäsin kehua sen sain, mutta ei se ollut sama asia. Kun muut huomasivat minut, hän kehui kyllä. Mielestäni se vain tapahtui liian myöhään. Kun puhuin eroamisesta, hän totesi olevan väärin jos lähtisin nyt, kun olin hyvännäköinen. Hän oli mustasukkainen.

Olen kasvanut aikuiseksi naiseksi. Tiedän mitä haluan elämältä. Haluan asioita, joita hän ei halua. En halua asioita, joita hän haluaa. Eniten haluan rakastaa. Rakastaa intohimoisesti. Joku väittää, että omaan puolisoon voi rakastua uudelleen. Onko se mahdollista? Miten se onnistuu? Pitääkö ensin erota ja palata sitten takaisin yhteen? Vai pitääkö unohtaa koko asia?

Lähellä ja silti niin kaukana

Itkin itseni uneen. Puoliso ei kysynyt mikä on. Silitti kyllä. Yritin itse vähän selittää, mutta tuntui, ettei häntä kiinnostanut. Olen iloinen, että sain itkettyä. Aina ei tule itkukaan, on vaan paha olo.
Hän ei halua luopua tai ei osaa. Minusta tuntuu, että mikä tahansa muutos tekisi tilanteesta itselleni paremman. Voihan se olla, että yksin olisin vieläkin yksinäisempi ja onnettomampi. Tai sitten olisi helpompi hengittää ja olla.

Tuntuu, että emme kohtaa. Puhumme ruuasta, rahasta ja lapsista. Emme enää unelmoi, suunnittele, haaveile. Hänelle riittää vähän, minä haluan enemmän. Haluan oikeasti olla onnellinen. Rakastaa. Ennen en koskaan ymmärtänyt kun julkisuuden henkilöt kertoivat kasvaneensa erilleen. Ihmettelin miksi kauan yhdessä olleet sukulaiset olivat niin ilkeitä toisilleen. Nyt ymmärrän ja tiedän.

En ole hetkessä kadottanut kaikkea. Silloin tällöin koen välähdyksen vanhasta. Yhä harvemmin. Ammattilainen puhui hankalasta vaiheesta, muttei osannut antaa mitään neuvoja miten löytää rakkaus uudelleen. Intohimo. Ei ole oikein jos puoliso tuntuu veljeltä tai kämppikseltä.

En onneton oo kokonaan

Istun sohvalla ja katselen televisiota. Lapset kävivät nukkumaan. Puoliso jakaa sohvan ja television, näennäisesti myös kodin ja elämän. Hän inhoaa sanaa kulissi, mutta juuri siltä minusta tuntuu. Päivästä ja viikosta toiseen. Elämme harmaassa töhnässä. Tunnen itseni muurahaiskeon muurahaiseksi, joka kantaa kortta kekoon tietämättä ympäröivästä maailmasta.

Haluaisin huutaa. Heitellä kiviä, riidellä ja herätä henkiin. Yritän haastaa riitaa, toinen ei lähde mukaan. Minulla on kuulemma joku ikäkriisi. Puolison mukaan tämä menee ohi kyllä, minä en jaksaisi odottaa. Minulla on paha olla. Kaikki on hyvin ja olen kamalan onneton. Tuntuu itsekkäältä velloa pahassa olossa kun maailmassa on oikeastikin kaikkea pahaa ja edelleenkin minulla on kaikki ihan hyvin. Paitsi ettei ole.

En ole kokonaan onneton. Joka päivä koen jotain onnellista, niiden onnellisten hetkien avulla jaksan.
En tiedä mihin tämä johtaa. Kenties puoliso ja ammattilaiset ovat oikeassa, että elän ikäkriisiä. Ehkä jokin päivä olo helpottuu ilman erityistä ponnistamista. Siihen asti ponnistelen aktiivisesti irti melankoliasta ja teen aktiivisesti päätöksen tulla onnellisemmaksi. Yritän edes.