Istun sohvalla ja katselen televisiota. Lapset kävivät nukkumaan. Puoliso jakaa sohvan ja television, näennäisesti myös kodin ja elämän. Hän inhoaa sanaa kulissi, mutta juuri siltä minusta tuntuu. Päivästä ja viikosta toiseen. Elämme harmaassa töhnässä. Tunnen itseni muurahaiskeon muurahaiseksi, joka kantaa kortta kekoon tietämättä ympäröivästä maailmasta.
Haluaisin huutaa. Heitellä kiviä, riidellä ja herätä henkiin. Yritän haastaa riitaa, toinen ei lähde mukaan. Minulla on kuulemma joku ikäkriisi. Puolison mukaan tämä menee ohi kyllä, minä en jaksaisi odottaa. Minulla on paha olla. Kaikki on hyvin ja olen kamalan onneton. Tuntuu itsekkäältä velloa pahassa olossa kun maailmassa on oikeastikin kaikkea pahaa ja edelleenkin minulla on kaikki ihan hyvin. Paitsi ettei ole.
En ole kokonaan onneton. Joka päivä koen jotain onnellista, niiden onnellisten hetkien avulla jaksan.
En tiedä mihin tämä johtaa. Kenties puoliso ja ammattilaiset ovat oikeassa, että elän ikäkriisiä. Ehkä jokin päivä olo helpottuu ilman erityistä ponnistamista. Siihen asti ponnistelen aktiivisesti irti melankoliasta ja teen aktiivisesti päätöksen tulla onnellisemmaksi. Yritän edes.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mielelläni kuulisin kommenttisi.