Itkin itseni uneen. Puoliso ei kysynyt mikä on. Silitti kyllä. Yritin itse vähän selittää, mutta tuntui, ettei häntä kiinnostanut. Olen iloinen, että sain itkettyä. Aina ei tule itkukaan, on vaan paha olo.
Hän ei halua luopua tai ei osaa. Minusta tuntuu, että mikä tahansa muutos tekisi tilanteesta itselleni paremman. Voihan se olla, että yksin olisin vieläkin yksinäisempi ja onnettomampi. Tai sitten olisi helpompi hengittää ja olla.
Tuntuu, että emme kohtaa. Puhumme ruuasta, rahasta ja lapsista. Emme enää unelmoi, suunnittele, haaveile. Hänelle riittää vähän, minä haluan enemmän. Haluan oikeasti olla onnellinen. Rakastaa. Ennen en koskaan ymmärtänyt kun julkisuuden henkilöt kertoivat kasvaneensa erilleen. Ihmettelin miksi kauan yhdessä olleet sukulaiset olivat niin ilkeitä toisilleen. Nyt ymmärrän ja tiedän.
En ole hetkessä kadottanut kaikkea. Silloin tällöin koen välähdyksen vanhasta. Yhä harvemmin. Ammattilainen puhui hankalasta vaiheesta, muttei osannut antaa mitään neuvoja miten löytää rakkaus uudelleen. Intohimo. Ei ole oikein jos puoliso tuntuu veljeltä tai kämppikseltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mielelläni kuulisin kommenttisi.