Tunne etten kuulu mihinkään,
kaikki on vierasta.
Harhailen, ajaudun päivästä toiseen.
Ei aikaa levätä, ei aikaa miettiä.
Olla lähellä, rakastaa.
Elämä on vähän sinne päin.
Vanha käytetty loppuun, rikottu ja heitetty pois.
Mikään ei ole tuttua, enää.
Mikään ei ole tuttua, VIELÄ.
torstai 12. marraskuuta 2015
torstai 30. huhtikuuta 2015
Kaksi vuotta
Erosta on reilu vuosi. Toki virallisesta julistuspäivästä on vasta puolisen vuotta, mutta siitä kun päätös erosta tehtiin on reilu vuosi. Minä erosin silloin. On aika analysoida kulunutta vuotta.
Ensimmäinen huomio on, että vuosi on mennyt nopeasti. Todella nopeasti. Olen kipuillut, mutta hetkeäkään en vieläkään ole katunut tekemääni ratkaisua. Silloinkin kun asiat ovat hetkittäin tuntuneet musertavilta olen ollut tyytyväinen siitä, että saan yksin päättää asioistani.
Asiat joita murehdin etukäteen ovat juurikin olleet niitä vaikeimpia, olin siis osannut varautua ihan kaikkeen (toistaiseksi ainakin).
Ehdottomasti vaikeinta on hetkittäinen yksinäisyys. Yksinäinen juhannus. Yksinäinen Pääsiäinen. Toki osasin myös nauttia yksinäisyydestä ja vapaudesta, mutta hetkittäin se on ollut vaikeaa. Kun uusi miesystävä viettää poikien viikonloppua niin koen itseni hylätyksi. Vain koska X ei koskaan viettänyt moisia.
Kuten aavistelin myös talousasiat ovat vaikeita. Erityisen vaikeaksi taloudellinen tilanne meni kun X muutti kauas ja minusta tuli yksinhuoltaja. Lapset ovat aina minulla, nuorempi käy satunnaisesti isänsä luona. Ruoka menot huimia, vanhempi lapsista täysi-ikäinen ja mukana kuvioissa usein myös vävykokelas. Rahaa kuluu aivan huikeita summia. Pärjään silti. Uudelle suhteelle löytyy harvoin kahden keskeistä aikaa, uusi miesystävä on todellakin joutunut ottamaan minun lisäkseni vastaan ihan koko perhe paketin.
Suhde ex-puolisoon toimi aluksi loistavan hyvin. Puhuinkin ihmisille, miten hyvin ero on sujunut. Kommunikaatio toimi, kyselin reseptejä ja todettiin miten molemmat ovat nyt onnellisempia. Sitten jotain tapahtui, en tiedä mitä. Epäilen, että Eksän uusi ihminen sekoitti pakkaa. Syitä en tiedä, mutta toivon, että jossain kohdassa tämäkin asetelma löytää uomansa ja tilanne tasapainottuu. Edessä on kuitenkin loppuelämän mittainen yhteistyö eksän kanssa. Onhan meillä yhteiset lapset ja toivottavasti jatkossa myös yhteiset lapsenlapset.
Suurin pelkoni oli yksin jäämisen pelko. Onnekkaasti löysin ehkä liiankin nopeasti uuden ihmisen. Rehellisyyden nimissä on todettava, että uusi ihmissuhde ei ole ollut helppo. Edelleen hetkittäin koen hyvin suurta epävarmuutta. Kun haistan epäkohtia nousee heti mieleen, että ei en halua huonoon suhteeseen. Olen erittäin epäluuloinen ja varovainen. En halua toistaa virhettä, että ajaudun suhteeseen missä en ole onnellinen tai missä minua ei arvosteta. En varmasti ole tällä asenteella maailman helpoin tyttöystävä. Siihen vielä ripaus mustasukkaisuutta, niin lähes "täydellinen" paketti on valmis.
Sanotaan (kuulemma), että erosta toipuminen vie vähintään kaksi vuotta. Toipuminen on mielestäni väärä sana. Enemmänkin on kyse uuteen elämään totuttautumisesta. Mitä pidempi liitto, mitä myrskyisämpi ero, sitä kauemmin kestää löytää oma elämä uudelleen. Uudet ihmiset ja elämän tilanteet hämmentävät aina hetkeksi tilannetta uudelleen.
On päiviä, jolloin kaikki sujuu. Hymyilen kilpaa auringon kanssa. On päiviä jolloin mikään ei suju. Mutta niitä on aina. Se on elämää, eikä välttämättä ollenkaan johdu mistään eroamisesta. Uskon vahvasti, että eron jälkeen, kuitenkin kurssi on kohti sellaista elämää, missä hymyillään useammin kuin itketään.
Ensimmäinen huomio on, että vuosi on mennyt nopeasti. Todella nopeasti. Olen kipuillut, mutta hetkeäkään en vieläkään ole katunut tekemääni ratkaisua. Silloinkin kun asiat ovat hetkittäin tuntuneet musertavilta olen ollut tyytyväinen siitä, että saan yksin päättää asioistani.
Asiat joita murehdin etukäteen ovat juurikin olleet niitä vaikeimpia, olin siis osannut varautua ihan kaikkeen (toistaiseksi ainakin).
Ehdottomasti vaikeinta on hetkittäinen yksinäisyys. Yksinäinen juhannus. Yksinäinen Pääsiäinen. Toki osasin myös nauttia yksinäisyydestä ja vapaudesta, mutta hetkittäin se on ollut vaikeaa. Kun uusi miesystävä viettää poikien viikonloppua niin koen itseni hylätyksi. Vain koska X ei koskaan viettänyt moisia.
Kuten aavistelin myös talousasiat ovat vaikeita. Erityisen vaikeaksi taloudellinen tilanne meni kun X muutti kauas ja minusta tuli yksinhuoltaja. Lapset ovat aina minulla, nuorempi käy satunnaisesti isänsä luona. Ruoka menot huimia, vanhempi lapsista täysi-ikäinen ja mukana kuvioissa usein myös vävykokelas. Rahaa kuluu aivan huikeita summia. Pärjään silti. Uudelle suhteelle löytyy harvoin kahden keskeistä aikaa, uusi miesystävä on todellakin joutunut ottamaan minun lisäkseni vastaan ihan koko perhe paketin.
Suhde ex-puolisoon toimi aluksi loistavan hyvin. Puhuinkin ihmisille, miten hyvin ero on sujunut. Kommunikaatio toimi, kyselin reseptejä ja todettiin miten molemmat ovat nyt onnellisempia. Sitten jotain tapahtui, en tiedä mitä. Epäilen, että Eksän uusi ihminen sekoitti pakkaa. Syitä en tiedä, mutta toivon, että jossain kohdassa tämäkin asetelma löytää uomansa ja tilanne tasapainottuu. Edessä on kuitenkin loppuelämän mittainen yhteistyö eksän kanssa. Onhan meillä yhteiset lapset ja toivottavasti jatkossa myös yhteiset lapsenlapset.
Suurin pelkoni oli yksin jäämisen pelko. Onnekkaasti löysin ehkä liiankin nopeasti uuden ihmisen. Rehellisyyden nimissä on todettava, että uusi ihmissuhde ei ole ollut helppo. Edelleen hetkittäin koen hyvin suurta epävarmuutta. Kun haistan epäkohtia nousee heti mieleen, että ei en halua huonoon suhteeseen. Olen erittäin epäluuloinen ja varovainen. En halua toistaa virhettä, että ajaudun suhteeseen missä en ole onnellinen tai missä minua ei arvosteta. En varmasti ole tällä asenteella maailman helpoin tyttöystävä. Siihen vielä ripaus mustasukkaisuutta, niin lähes "täydellinen" paketti on valmis.
Sanotaan (kuulemma), että erosta toipuminen vie vähintään kaksi vuotta. Toipuminen on mielestäni väärä sana. Enemmänkin on kyse uuteen elämään totuttautumisesta. Mitä pidempi liitto, mitä myrskyisämpi ero, sitä kauemmin kestää löytää oma elämä uudelleen. Uudet ihmiset ja elämän tilanteet hämmentävät aina hetkeksi tilannetta uudelleen.
On päiviä, jolloin kaikki sujuu. Hymyilen kilpaa auringon kanssa. On päiviä jolloin mikään ei suju. Mutta niitä on aina. Se on elämää, eikä välttämättä ollenkaan johdu mistään eroamisesta. Uskon vahvasti, että eron jälkeen, kuitenkin kurssi on kohti sellaista elämää, missä hymyillään useammin kuin itketään.
keskiviikko 25. maaliskuuta 2015
Kaikki muut paitsi minä
Muistat varmaan kuinka lapsena käytit sanoja "kaikki muut paitsi minä" halutessasi asioita. Kaikilla muilla oli asioita mitä sinulla ei ollut. Tai kaikki muut pääsivät paikkaan, jonne halusit. Lapsena saatoit aidosti uskoakin siihen, mitä sanoit. Jos viidellä luokan kymmenestä tytöstä oli tietynlaiset farkut, tuntui se siltä, että kaikilla oli. Ainakin kaikilla, jotka olivat yhtään mitään sinun mittarillasi. Tai niillä, joiden joukkoon halusit kuulua.
Hieman sellaiselta minusta tuntuu nyt onnellisuuden kanssa. Vähän sama asia kuin halutessasi vauvan näet ympärilläsi vain vauvoja ja raskaana olevia naisia. Tai halutessasi lomalle kaikki muut lähtevät matkalle.
Minä haluaisin olla onnellinen ja tuntuu, että ympärilläni on vain onnellisia ihmisiä. Ihan totta. Epäilen, että sosiaalinen media saa aikaa tämän vaikutelman. Tuntuu, että sosiaalisessa mediassa ihmiset tahtomattaan ovat yltiöpositiivisia. Negatiivisetkin tapahtumat usein verhotaan huumorilla tai jätetään kertomatta. Jos ja kun ihminen kommentoi työtään, perhettään, sukuaan tai parisuhdettaan negatiivisesti sosiaalisessa mediassa, niin silloin ollaan jo todella pahassa jamassa tai humalassa.
Onko vika siis minussa? Miksi minä edelleen pohdin lähes päivittäin onnellisuuttani? Nykyisin onnellisia hetkiä on elämässäni paljon enemmän kuin ennen eroa. Onnellisia hetkiä seuraa ahdistus ja pelko. Joskus tunnen itseni todella onnelliseksi, mutta vain hetkeä myöhemmin ahdistaa ja pelkään, että kaikki hyvä katoaa. Tsemppaan ja pinnistelen, että pysyisin positiivisena. Mutta yksinäisyydessä ja hiljaisena hetkinä vaivun helposti surullisuuteen. Jotenkin ne onnelliset hetket saavat synkät hetkeni vaikuttamaan entistäkin ahdistavimmilta, ero on niin valtava.
Olen pohtinut, että tarvitsisin keskusteluapua. Loputonta kuuntelijaa ja ihmistä joka osaisi tulkita tarpeitani ja ohjata harjailevaa toimintaani oikeaan suuntaan. Harmi, että ammattikeskustelijat maksavat niin paljon. Ystäviäni joihin luotan on kovin vähän. Heitä olen kuormittanut jo liikaakin.
Onneksi kevät jo pilkistää, kesällä on helpompi hengittää. Onhan?
Hieman sellaiselta minusta tuntuu nyt onnellisuuden kanssa. Vähän sama asia kuin halutessasi vauvan näet ympärilläsi vain vauvoja ja raskaana olevia naisia. Tai halutessasi lomalle kaikki muut lähtevät matkalle.
Minä haluaisin olla onnellinen ja tuntuu, että ympärilläni on vain onnellisia ihmisiä. Ihan totta. Epäilen, että sosiaalinen media saa aikaa tämän vaikutelman. Tuntuu, että sosiaalisessa mediassa ihmiset tahtomattaan ovat yltiöpositiivisia. Negatiivisetkin tapahtumat usein verhotaan huumorilla tai jätetään kertomatta. Jos ja kun ihminen kommentoi työtään, perhettään, sukuaan tai parisuhdettaan negatiivisesti sosiaalisessa mediassa, niin silloin ollaan jo todella pahassa jamassa tai humalassa.
Onko vika siis minussa? Miksi minä edelleen pohdin lähes päivittäin onnellisuuttani? Nykyisin onnellisia hetkiä on elämässäni paljon enemmän kuin ennen eroa. Onnellisia hetkiä seuraa ahdistus ja pelko. Joskus tunnen itseni todella onnelliseksi, mutta vain hetkeä myöhemmin ahdistaa ja pelkään, että kaikki hyvä katoaa. Tsemppaan ja pinnistelen, että pysyisin positiivisena. Mutta yksinäisyydessä ja hiljaisena hetkinä vaivun helposti surullisuuteen. Jotenkin ne onnelliset hetket saavat synkät hetkeni vaikuttamaan entistäkin ahdistavimmilta, ero on niin valtava.
Olen pohtinut, että tarvitsisin keskusteluapua. Loputonta kuuntelijaa ja ihmistä joka osaisi tulkita tarpeitani ja ohjata harjailevaa toimintaani oikeaan suuntaan. Harmi, että ammattikeskustelijat maksavat niin paljon. Ystäviäni joihin luotan on kovin vähän. Heitä olen kuormittanut jo liikaakin.
Onneksi kevät jo pilkistää, kesällä on helpompi hengittää. Onhan?
torstai 5. helmikuuta 2015
Haaleassa palelee
Matkani kohti onnellisuutta tuntuu taas vaikealta. Kyyneliä on taas vuodatettu joka päivä. Jokainen päivä on enemmän uhka kuin mahdollisuus. Kaikki asiat takkuavat. Pahimmat pelot tuntuvat käyvän toteen. Pahin pelkoni oli yksinäisyys ja nyt tuntuu, että yksinäisyys on saavuttanut minut. Kaikki kärjistyi kun koin pahoja fyysisiä kipuja ja koin, että minut hylättiin täysin. Kipujeni kanssa itkin ja tein lumitöitä. Yksin.
Yksinäisyys helpottaa hetkeksi kun miesystävä on käden ulottuvilla. Pelkään menettämistä enkä uskalla ääneen sanoa, että mitä haluan ihmissuhteelta. Hän kutsui minua osa-aika avovaimoksi ja sitä se on. Osan ajasta hän on täysin poissa. Joskus jopa silloin kun on fyysisesti läsnä. Tuntuu, että minä haluan niin paljon ja hänelle riittää niin vähän.
Olenko liian vaativa rakkaudessa? En osaa olla haalea. Minä olen vain kuuma tai kylmä. On tai off. Kaikki tai ei mitään.
Pitää olla vahva. Pitää olla rohkea. Ei pidä tyytyä haaleaan. On kohdattava menettämisen pelko. On sanottava ääneen mitään haluaa. Vaikka se tarkoittaisi menettämistä. Olenko oikeassa?
Yksinäisyys helpottaa hetkeksi kun miesystävä on käden ulottuvilla. Pelkään menettämistä enkä uskalla ääneen sanoa, että mitä haluan ihmissuhteelta. Hän kutsui minua osa-aika avovaimoksi ja sitä se on. Osan ajasta hän on täysin poissa. Joskus jopa silloin kun on fyysisesti läsnä. Tuntuu, että minä haluan niin paljon ja hänelle riittää niin vähän.
Olenko liian vaativa rakkaudessa? En osaa olla haalea. Minä olen vain kuuma tai kylmä. On tai off. Kaikki tai ei mitään.
Pitää olla vahva. Pitää olla rohkea. Ei pidä tyytyä haaleaan. On kohdattava menettämisen pelko. On sanottava ääneen mitään haluaa. Vaikka se tarkoittaisi menettämistä. Olenko oikeassa?
Tilaa:
Kommentit (Atom)