Julkistaminen

Uutinen erostamme on alkanut levitä. Tämä oli se asia, joka meitä kai molempia ahdisti eniten. Olemme sopineet, että ihan lähipiiriä lukuunottamatta emme kommentoi asiaa muille ihmisille. Toteamme asian olevan meidän välisen, olevamme väleissä ja että asiaan ei liity dramatiikkaa eikä kolmansia ihmisiä.

Yllättävintä on ollut lasten suhtautuminen, miten hyvin lapsemme ovat ottaneet tiedon vastaan. Voihan se olla, että kun ero konkretisoituu fyysiseksi, tulee uusia ulottuvuuksia ja tunteita.

Lähisukua on informoitu. Mummo ei kai vielä ole kuullut, koska hän ei vielä ole soittanut arvostellakseen "valintaani". Onhan se typerää erota jos puolisoni ei ole juoppo, väkivaltainen tai edes vieraissa naisissa viihtyvä.

Surullista on ollut nähdä joidenkin ihmisten olevan kykenemättömiä ymmärtämään, että kaksi yhdessä pitkään elänyttä ihmistä olevan kykeneviä eroamaan sopuisasti. Väkisin pitäisi alkaa riitelemään rahasta, lapsista ja erityisesti löytää syyllinen. Tai todeta automaattisesti syylliseksi se joka ei kuulu omaan sukuun tai leiriin.


Pian nähdään ketkä ovat todellisia ystäviä ja keihin voi luottaa jatkossakin. Itse en valitse mitään leiriä vaan olen avoin kaikelle. Toivon, että huhumyllyt olisivat armollisia ja ne eivät ainakaan tuhoaisi minun ja tulevan ex-puolisoni aikeita sopuisasta erosta. Sopuisa ero olisi kuitenkin lasten sekä lähipiirin kannalta kaikille parasta.

Sattui

Luulin, ettei sattuisi yhtään. Väärin meni. Tänään sattui ja pahasti.

Päätöksiä

Puolisoni ja minä päätimme erota. Muutama viikko sitten puolisoni oli vielä ihmetteli, miksi olen niin onneton ja sanoi rakastavansa kahden edestä kunnes huono vaihe menee ohi. Äkkiä huomasin muutoksen ja huomasin miten ote irtosi vähän kerrallaan. Kysyin asiasta ja sain vastauksen jota kuvittelin odottaneeni ja halunneeni. Ensin olin helpottunut, muutaman tunnin kuluttua sanat "en voi rakastaa enää sinua" tuntuivatkin pahalta. Ei tilanne, vaan se, etten enää ollut rakastettava.

Seuraavana päivänä puhuimme lisää. Puoliso mietti, teemmekö nyt suuren virheen. Sitä seuraavana päivänä tuo lause kummitteli mielessäni, ja muistot yhteisistä hyvistä hetkistä vyöryivät yli kilpaa päässäni käynnistyvän tulevaisuuden suunnitelmien rinnalla. Päivä kului erillään, nukkumaan käydessä jatkoimme keskustelua. Olin pohtinut, että luovutimmeko sittenkin liian helpolla. Pitikö sittenkin vielä yrittää?

Puoliso sanoi, ettei enää halunnut aloittaa alusta. Hän oli nyt käynyt henkisen prosessin läpi ja halusi jatkaa eteenpäin. Tunnin sisällä tästä lauseesta kuulin, että hänen elämäänsä oli tullut uusi ihminen. Kun minun rakkauteni ei ollut läsnä, hänen tyhjiöönsä oli hiipinyt uusi ihminen. Minä olin läsnä, arki jatkui, mutta rakkaus oli oikeasti pois. Tiesimme molemmat, että tehty päätös oli oikea.