Kaikki muut paitsi minä

Muistat varmaan kuinka lapsena käytit sanoja "kaikki muut paitsi minä" halutessasi asioita. Kaikilla muilla oli asioita mitä sinulla ei ollut. Tai kaikki muut pääsivät paikkaan, jonne halusit. Lapsena saatoit aidosti uskoakin siihen, mitä sanoit. Jos viidellä luokan kymmenestä tytöstä oli tietynlaiset farkut, tuntui se siltä, että kaikilla oli. Ainakin kaikilla, jotka olivat yhtään mitään sinun mittarillasi. Tai niillä, joiden joukkoon halusit kuulua.

Hieman sellaiselta minusta tuntuu nyt onnellisuuden kanssa. Vähän sama asia kuin halutessasi vauvan näet ympärilläsi vain vauvoja ja raskaana olevia naisia. Tai halutessasi lomalle kaikki muut lähtevät matkalle.

Minä haluaisin olla onnellinen ja tuntuu, että ympärilläni on vain onnellisia ihmisiä. Ihan totta. Epäilen, että sosiaalinen media saa aikaa tämän vaikutelman. Tuntuu, että sosiaalisessa mediassa ihmiset tahtomattaan ovat yltiöpositiivisia. Negatiivisetkin tapahtumat usein verhotaan huumorilla tai jätetään kertomatta. Jos ja kun ihminen kommentoi työtään, perhettään, sukuaan tai parisuhdettaan negatiivisesti sosiaalisessa mediassa, niin silloin ollaan jo todella pahassa jamassa tai humalassa.

Onko vika siis minussa? Miksi minä edelleen pohdin lähes päivittäin onnellisuuttani? Nykyisin onnellisia hetkiä on elämässäni paljon enemmän kuin ennen eroa. Onnellisia hetkiä seuraa ahdistus ja pelko. Joskus tunnen itseni todella onnelliseksi, mutta vain hetkeä myöhemmin ahdistaa ja pelkään, että kaikki hyvä katoaa. Tsemppaan ja pinnistelen, että pysyisin positiivisena. Mutta yksinäisyydessä ja hiljaisena hetkinä vaivun helposti surullisuuteen. Jotenkin ne onnelliset hetket saavat synkät hetkeni vaikuttamaan entistäkin ahdistavimmilta, ero on niin valtava.

Olen pohtinut, että tarvitsisin keskusteluapua. Loputonta kuuntelijaa ja ihmistä joka osaisi tulkita tarpeitani ja ohjata harjailevaa toimintaani oikeaan suuntaan. Harmi, että ammattikeskustelijat maksavat niin paljon. Ystäviäni joihin luotan on kovin vähän. Heitä olen kuormittanut jo liikaakin.

Onneksi kevät jo pilkistää, kesällä on helpompi hengittää. Onhan?

Vuoristoradalla

Nyt olen elänyt omillani muutaman viikon. Puolisosta on tulossa ex. Kaikki tuntuu oudolta. Joudun miettimään miten puhun kodistani. Onko se minun vai meidän? Lapsethan kuitenkin asuvat vielä siellä kanssani, ainakin osan ajasta. Lasten isä on lasten isi, mutta jotenkin tuntuu hölmöltä itse enää isitellä, etunimen käyttäminen kai kuuluu tässä kohdin asiaan, tai ainakin tuo isä olisi vähän virallisempi.

Vanhempi kyseli tuleeko minusta nyt neiti jälleen, no ei tule. Nuorempi oli sitä mieltä, että äidistä tulee nyt leski. Toivottavasti ei kuitenkaan. Onko ihme jos lapsia askarruttaa kun itsekin olen ihan pihalla.

Ensimmäinen viikko oli aivan epätodellinen. Elin kuin unessa, jopa ruokakaupassa käyminen tuntui hassulta kun sain ihan itse valita mitä ostan. Ei tarvinut ehdotella tai kysellä. Ostin vaan. Ihan hassua, aikuinen ihminen ja kokee olevansa höpsö ruokakaupassa. Eikä siinä vielä kaikki. Puoliso teki aina ruokaa ja oli siinä todella hyvä. Pohdin, että kuolen ehkä nälkään tai joudun tyytymään peruspöperöihin. Ensimmäiset viikot ovat opettaneet, että ilmeisesti ruokaa voi oppia tekeämään seuraamalla sen valmistumista vierestä ja syömällä hyvää ruokaa. Jopa lapsoset ovat olleet yllättyneitä (tai ainakin ovat valehdelleet kauniisti) miten äitikin osaa. 

Käytännön toimiin on ollut helppo hukuttautua. On helppo järjestellä tavaroita ja rakentaa uutta. Tässä kohdin exällä on varmasti helpompaa orientoitua uuteen elämään, koska hän muutti kokonaan uuteen ympäristöön. Iso osa yhteisistä ja exän omista tavaroista jäi minun lajiteltavakseni. Joskus se tuntuu helpolta työltä. Nautin vapautuvasta kaappitilasta. Toisinaan tavaroiden lajittelu on vaikeaa kun ei tiedä mitä toinen haluaa. Joskus kiukuttaa kun laatikot seisovat tielläni päivä tolkulla ennen kuin ex ne noutaa luokseen.

Konkreettisia asioita vaikeampaa on kohdata tunteet. Ehei, en ole vielä ainakaan tullut katuma päälle. Suurimman osan ajasta olen hyvin tyytyväinen tekemääni ratkaisuun. Nautin rauhasta ja hiljaisuudesta. Nautin itsenäisyydestäni. Silti tulee hetkiä, että alkaa pelottamaan. Mitä jos olenkin oikeasti loppuelämäni yksinäinen? Juuri nyt yksinäisyys on vielä mukavaa, mutta kyllä minä tiedän jo nyt, että kaipaan viereeni toista ihmistä, jonka kanssa vietän aikaani. Ihmistä joka rakastaa minua ja jota rakastan. Kuopukseni kysyi jo alkumetreillä, että aionko hankkia uuden miehen? Sanoin, että ei niitä niin vaan hankita, ei voi tietää.

Yksinjäämisen pelko oli koko eroprosessissa minulle se suurin pelko. Suurempi kuin se miten ihmiset suhtautuvat tai suurempi kuin se, että miten pärjään taloudellisesti. Päätin, että parempi yksin kun ahdistuneena toimimattomassa suhteessa. Toki toivon myös, että kaikki ne ihanat ihmiset, jotka ovat vakuuttaneet, että en jää yksin olisivat oikeassa.

Pelottava yksinäisyys

Olen ollut kauan tytär, tyttöystävä, kihlattu, avopuoliso, aviopuoliso ja äiti. En muista milloin olisin ollut muutamaa tuntia kauempaa yksin. Jatkossa tulen olemaan paljon yksin, tai niin ainakin luulen. Pitkän liiton aikana puoliso on usein ollut myös ainoa ystäväni. Lasten ollessa pieniä ystäviä on ehtinyt tapaamaan todella harvoin.

Olen todella sosiaalinen, joskin viime vuosina olen kaivannut yksinäisyyttä ja omaa rauhaa. Ehkä siksi, että omaa aikaa minulla ei juurikaan ole ollut. Ei ainakaan sellaista aikaa, jota en olisi käyttänyt supertehokkaasti siivoamiseen tai muihin tekemättömien projektien hoitamiseen tai urheiluun. Kaipaan hetkiä, jolloin minulla on kenties tylsää. Tiedän, että sen hetken koittaessa tuntuu taatusti kaikkea muuta kuin mukavalta. Pelottaa jäädä hiljaisuuteen omien ajatusten kanssa. Uskon kuitenkin, että juuri tuollaiset hetket auttavat minua ymmärtämään kuka oikeasti olen, mitä ja minne haluan. Tekee taatusti kipeää, mutta vain siten voin mennä eteenpäin elämässäni ja tulla onnelliseksi.

Koska olen sosiaalinen, pelkään hirvittävän paljon myös sitä, etten enää löydä rinnalleni toista tärkeää ihmistä. Uutta rakkautta. Onneksi minulla on lapset ja edes muutama rakas ystävä, sekä iso suku. Lisäksi haluaisin oppia rakastamaan itseäni ennen kuin olen valmis edes rakastamaan ketään toista ihmistä.