Lapsi puhui jouluna, että isi muuttaa pian naisystävänsä luo. Iloisesti kertoi, ymmärtämättä mitä se oikeasti tarkoittaa. Isällä on sitten enemmän rahaa. Onhan sillä sitten. Ja enemmän aikaa, mutta ei sinulle rakas lapseni. (olisi tehnyt mieli sanoa).
Käytännössä hyvin toiminut järjestely, jossa lapsi viettää vuoroviikot minun ja vuoroviikot isänsä luona loppuu nyt sitten lyhyeen. Ex perustelee kaiken vuokrarahojen säästämisellä. Varmaan perustelee niin itselleenkin. Oikeasti todellista säästöä ei synny juurikaan, koska nyt ex joutuu sitten elatusmaksuja maksamaan ja työmatkansa pidentyy. Jos säästöä syntyy satanen tai kaksi kuussa, niin onko se sen arvoista, että menettää tyttärensä?
Haluaa tavata tytärtä kyllä. Alkuun varmaan parina viikonloppuna kuukaudessa. Sitten vaan tulee kaikkea, ettei ehdikään. Tyttökään ei halua lähteä kauas maaseutu kylään, jossa ei ole kavereita, eikä yhtään omia tavaroita. Minäkään en halua pakata tytölle tarpeita ja taas purkaa. Noutaa kaukaa unohtuneita matkapuhelimen latureita tai koulukirjoja. Pian alkaa murrosikä, luulen, että silloin vielä vähemmän haluaa lähteä pois kotoa viikonloppua viettämään. Isästä tulee "Linnanmäki-setä". Henkilö, jonka kanssa vietetään kesällä pari päivää.
Ex on tuntenut naisen puolisen vuotta. Sen vuoksi on valmis lapsensa hylkäämään. Mies, joka itki ennen eroa, ettei voi elää päivääkään ilman lapsiaan. Justiinsa. Järki-ihmisenä en ymmärrä, mihin on niin hoppu? (niin joo se raha loppuu, minne lie tuhlannut ne rahat jotka sai kun ostin häneltä asunnostamme puolikkaan). Miksi mies on niin lapanen, ettei nainen voi muuttaa miehen luo tai mikseivät etsi yhteistä kotia läheltä lasta? Eikö nainen voi sietää lastani?
Olen itkenyt niin paljon. En voi ymmärtää. Toki pohdin myös omaa jaksamistani. Vuoroviikot auttoivat jaksamaan. Mietin olenko itsekäs kun pelkään, miten jaksan? Pakko lienee luopua omasta opiskelemisesta. Itselläni on pitkä työmatka, joka syö 1,5 h joka päivä. Saa nähdä jaksaako sitä, enää hirveästi harrastaakaan? Kodinhoito oli vuoroviikoilla helpompaa, samoin omien asioiden hoitaminen.
Eniten olen kuitenkin surrut lapseni puolesta. Haluaisin tietenkin ajatella, että minä ja lapseni olemme jatkossa läheisempiä kuin koskaan. Minä ja hän emme menetä mitään. Ainoa, joka menettää on exmies.
Hieman pelottaa myös miten minun uuden ihmissuhteeni käy. Olemme tapailleet enemmän silloin kuin lapsi on ollut isänsä luona. Toki myös lapsen läsnäollessa. Mies ja lapsi tulevat ihan mukavasti toimeen keskenään. Miesystäväni ymmärsi pelkoni ja miksi itkin. Ihanasti totesi, "että kyllä me tästäkin selvitään".
Lapselle sanoin, että minun ja hänen väliinsä ei koskaan tule ketään tärkeämpää. Kukaan miesystävä ei mene hänen edelleen.
Siltikään ei ole mielestäni reilua, että jatkossa minä hoidan lapsen arjen. Minä olen se, joka vaatii ja kasvattaa. Nalkuttaa ja nalkuttaa. Vaati osallistumaan kotitöihin, tekemään läksyjä. Minä olen se joka korjaa oksennukset ja hoitaa vanhempainillat sekä hammaslääkärissä käymiset. Iskän kanssa tehdään vaan kivoja juttuja, koska siellä ollaan kylässä, se ei ole enää toinen koti. Toisaalta lapsi on kyllä tähän astikin puhunut aina menevänsä isälle ja tulevansa sitten taas viikon päästä kotiin.
Kumpa voisin nähdä vuoden päähän, pärjäänkö minä? Jaksanko minä?
tiistai 30. joulukuuta 2014
maanantai 6. lokakuuta 2014
Pieniä onnen hetkiä
Kylläpä tuntuu hassulta ajatella asiaa näin, mutta jos minulta kysytään niin paras aika vuodesta erota on ehdottomasti keväällä. Toisaalta, ei minulla ole kokemustakaan muusta kuin keväällä eroamisesta. Osaisin kuitenkin kuvitella, että keväällä luonnon herääminen talviunesta ja sen jälkeen koittava kesä tekevät eroprosessista paljon helpompaa kuin synkkä syksy ja sitä seuraava perhejuhlien kausi.
Tapasin melko pian eropäätöksen jälkeen uuden ihmisen. Ihan sattumalta ilman tarkoitusta tutustua keneenkään. Minunhan piti rauhassa totutella olemaan yksin ja opetella rakastamaan itseäni ihan kaikessa rauhassa. Ennen kaikkea minun piti olla erittäin ronkeli sitten kun uuden ihmisen elämääni sisään päästäisin.
Elämä vaan ei taaskaan mennyt ihan niinkuin ajattelin. Tapasin siis uuden ihmisen - ihan sattumalta. Tapailimme ensin harvakseltaan. Ajattelin viettäväni muutamia iloisia ja lohdullisia hetkiä tämän uuden ihmisen seurassa. Ajattelin, että hän on se laastari, joka eheyttää minua. Vaikka enhän minä tainnut kauhean rikki olla edes. Olin niin kauan ollut suhteessa joka ei toiminut.
Uusi suhde eteni pikku hiljaa, kevät muuttui kesäksi. Ensin sovittiin, ettei tavata muita ihmisiä tai jos tavataan, niin sitten ei enää tapailla toisiamme. Tapasimme useammin ja useammin. Pidimme yhteyttä lähes joka päivä. Jossain kohdassa lakkasin merkitsemästä kalenteriini päiviä, jolloin tapasimme. Ennen pitkää pohdimme yhdessä, että pitäisikö suhteesta tehdä oikea suhde. Sellainen, johon molemmat panostaisivat oikeasti. Yhtälö ei ollut helppo. Päätimme kokeilla, ajatellen, että eipähän sitten ainakaan jää askarruttamaan olisiko siitä voinut oikeasti tulla jotakin.
Luulen, että siinä hetkessä tietty raja oli saavutettu. Se raja, jossa uusi ihmissuhde alkaa väistämättä kääntyä vakavammaksi tai sitten se vaan hajoaa mahdottomuuteensa. Jonkinlainen saturoitumispiste. Ajatus siitä, että ei enää tapaisi toista ihmistä alkaa tuntua kurjalta.
En minä vieläkään oikein uskalla hengittää. Enkä minä vieläkään oikein uskalla rakastaa. Uskallan välittää. Uskallan sanoa ääneen, että välitän. Että välitän oikein kovasti. Että toinen on tärkeä. Mutta kyllä minä vielä pelkään kovasti. Pelkään, että menetän. Että sattuu ja pettyy. Kovin yritän elää päivän ja hetken kerrallaan. En miettiä turhia. Yritän nauttia pienistä onnen hetkistäni. Yritän uskoa, että se toinen ihminen todellakin tarkoittaa kaikkea mitä sanoo. Yritän unohtaa kaiken muun kokemani. Antaa uudelle ihmiselle ja itselleni mahdollisuuden.
Keväällä on helppo erota. Kesällä on helppo tutustua. Syksyllä on helppo ihastua. Joko talvella uskallan rakastaa?
Tapasin melko pian eropäätöksen jälkeen uuden ihmisen. Ihan sattumalta ilman tarkoitusta tutustua keneenkään. Minunhan piti rauhassa totutella olemaan yksin ja opetella rakastamaan itseäni ihan kaikessa rauhassa. Ennen kaikkea minun piti olla erittäin ronkeli sitten kun uuden ihmisen elämääni sisään päästäisin.
Elämä vaan ei taaskaan mennyt ihan niinkuin ajattelin. Tapasin siis uuden ihmisen - ihan sattumalta. Tapailimme ensin harvakseltaan. Ajattelin viettäväni muutamia iloisia ja lohdullisia hetkiä tämän uuden ihmisen seurassa. Ajattelin, että hän on se laastari, joka eheyttää minua. Vaikka enhän minä tainnut kauhean rikki olla edes. Olin niin kauan ollut suhteessa joka ei toiminut.
Uusi suhde eteni pikku hiljaa, kevät muuttui kesäksi. Ensin sovittiin, ettei tavata muita ihmisiä tai jos tavataan, niin sitten ei enää tapailla toisiamme. Tapasimme useammin ja useammin. Pidimme yhteyttä lähes joka päivä. Jossain kohdassa lakkasin merkitsemästä kalenteriini päiviä, jolloin tapasimme. Ennen pitkää pohdimme yhdessä, että pitäisikö suhteesta tehdä oikea suhde. Sellainen, johon molemmat panostaisivat oikeasti. Yhtälö ei ollut helppo. Päätimme kokeilla, ajatellen, että eipähän sitten ainakaan jää askarruttamaan olisiko siitä voinut oikeasti tulla jotakin.
Luulen, että siinä hetkessä tietty raja oli saavutettu. Se raja, jossa uusi ihmissuhde alkaa väistämättä kääntyä vakavammaksi tai sitten se vaan hajoaa mahdottomuuteensa. Jonkinlainen saturoitumispiste. Ajatus siitä, että ei enää tapaisi toista ihmistä alkaa tuntua kurjalta.
En minä vieläkään oikein uskalla hengittää. Enkä minä vieläkään oikein uskalla rakastaa. Uskallan välittää. Uskallan sanoa ääneen, että välitän. Että välitän oikein kovasti. Että toinen on tärkeä. Mutta kyllä minä vielä pelkään kovasti. Pelkään, että menetän. Että sattuu ja pettyy. Kovin yritän elää päivän ja hetken kerrallaan. En miettiä turhia. Yritän nauttia pienistä onnen hetkistäni. Yritän uskoa, että se toinen ihminen todellakin tarkoittaa kaikkea mitä sanoo. Yritän unohtaa kaiken muun kokemani. Antaa uudelle ihmiselle ja itselleni mahdollisuuden.
Keväällä on helppo erota. Kesällä on helppo tutustua. Syksyllä on helppo ihastua. Joko talvella uskallan rakastaa?
torstai 14. elokuuta 2014
Pitäisikö ex poistaa kavereista?
Ex-mieheni on löytänyt uuden rakkauden. Olen todella iloinen hänen puolestaan. Ihan todella oikeasti. En ole mustasukkainen naisesta ollenkaan, toivon heille kaikkea hyvää. Olemme exän kanssa ihan hyvissä väleissä.
Itsellänikin on uusi suhde ja olen siihen ihan tyytyväinen, en uskalla äänen sanoa olevani (se o:lla alkava sana jota kohti tämä blogini toteaa olevansa menossa).
Ja kyllä, nyt tulee se mutta. Se, jonka ehkä huomasitte leijuvan jo ilmassa.
Mietin kovasti, että pitäisikö minun poistaa ex-mieheni facebook kavereistani? Lähes viisikymppinen exäni ei nimittäin itse tajua rakkauden huumassaan, miten "in your face" hänen kaikki sydämelliset rakastuneiden ihmisten pusi-pusi tilapäivitykset ovat. En jaksa uskoa, että hän julkisesti haluaisi julistaa onneaa vain minua kiusatakseen, mutta jotenkin minulla on yhteisien tuttavien, sukulaisten ja erityisesti lasteni vuoksi tosi kiusallinen olo.
Vähän kuin tirkistelisi hänen makuuhuoneeseensa - vaikkei edes halua.
Toisaalta luulen, että jos jaksan hetken vielä tätä heidän rakastumisensa alkuhuumaa somessa todistaa, niin aika luultavasti korjaisi tilanteen. Ehkä maltillisempaa olisi siis vaan jotenkin plokata hänen uutisvirtansa. Toisaalta jos hän joskus laittaisi jotakin lapsiimme liittyvää niin toki se olisi mukava nähdäkin.
Olisi mukava tästä asiasta kuulla muiden mielipiteitä, pitäiskö onnesta pursuava ja rönsyilevä ex poistaa facebook kavereista?
Itsellänikin on uusi suhde ja olen siihen ihan tyytyväinen, en uskalla äänen sanoa olevani (se o:lla alkava sana jota kohti tämä blogini toteaa olevansa menossa).
Ja kyllä, nyt tulee se mutta. Se, jonka ehkä huomasitte leijuvan jo ilmassa.
Mietin kovasti, että pitäisikö minun poistaa ex-mieheni facebook kavereistani? Lähes viisikymppinen exäni ei nimittäin itse tajua rakkauden huumassaan, miten "in your face" hänen kaikki sydämelliset rakastuneiden ihmisten pusi-pusi tilapäivitykset ovat. En jaksa uskoa, että hän julkisesti haluaisi julistaa onneaa vain minua kiusatakseen, mutta jotenkin minulla on yhteisien tuttavien, sukulaisten ja erityisesti lasteni vuoksi tosi kiusallinen olo.
Vähän kuin tirkistelisi hänen makuuhuoneeseensa - vaikkei edes halua.
Toisaalta luulen, että jos jaksan hetken vielä tätä heidän rakastumisensa alkuhuumaa somessa todistaa, niin aika luultavasti korjaisi tilanteen. Ehkä maltillisempaa olisi siis vaan jotenkin plokata hänen uutisvirtansa. Toisaalta jos hän joskus laittaisi jotakin lapsiimme liittyvää niin toki se olisi mukava nähdäkin.
Olisi mukava tästä asiasta kuulla muiden mielipiteitä, pitäiskö onnesta pursuava ja rönsyilevä ex poistaa facebook kavereista?
tiistai 24. kesäkuuta 2014
Vuoristoradalla
Nyt olen elänyt omillani muutaman viikon. Puolisosta on tulossa ex. Kaikki tuntuu oudolta. Joudun miettimään miten puhun kodistani. Onko se minun vai meidän? Lapsethan kuitenkin asuvat vielä siellä kanssani, ainakin osan ajasta. Lasten isä on lasten isi, mutta jotenkin tuntuu hölmöltä itse enää isitellä, etunimen käyttäminen kai kuuluu tässä kohdin asiaan, tai ainakin tuo isä olisi vähän virallisempi.
Vanhempi kyseli tuleeko minusta nyt neiti jälleen, no ei tule. Nuorempi oli sitä mieltä, että äidistä tulee nyt leski. Toivottavasti ei kuitenkaan. Onko ihme jos lapsia askarruttaa kun itsekin olen ihan pihalla.
Ensimmäinen viikko oli aivan epätodellinen. Elin kuin unessa, jopa ruokakaupassa käyminen tuntui hassulta kun sain ihan itse valita mitä ostan. Ei tarvinut ehdotella tai kysellä. Ostin vaan. Ihan hassua, aikuinen ihminen ja kokee olevansa höpsö ruokakaupassa. Eikä siinä vielä kaikki. Puoliso teki aina ruokaa ja oli siinä todella hyvä. Pohdin, että kuolen ehkä nälkään tai joudun tyytymään peruspöperöihin. Ensimmäiset viikot ovat opettaneet, että ilmeisesti ruokaa voi oppia tekeämään seuraamalla sen valmistumista vierestä ja syömällä hyvää ruokaa. Jopa lapsoset ovat olleet yllättyneitä (tai ainakin ovat valehdelleet kauniisti) miten äitikin osaa.
Käytännön toimiin on ollut helppo hukuttautua. On helppo järjestellä tavaroita ja rakentaa uutta. Tässä kohdin exällä on varmasti helpompaa orientoitua uuteen elämään, koska hän muutti kokonaan uuteen ympäristöön. Iso osa yhteisistä ja exän omista tavaroista jäi minun lajiteltavakseni. Joskus se tuntuu helpolta työltä. Nautin vapautuvasta kaappitilasta. Toisinaan tavaroiden lajittelu on vaikeaa kun ei tiedä mitä toinen haluaa. Joskus kiukuttaa kun laatikot seisovat tielläni päivä tolkulla ennen kuin ex ne noutaa luokseen.
Konkreettisia asioita vaikeampaa on kohdata tunteet. Ehei, en ole vielä ainakaan tullut katuma päälle. Suurimman osan ajasta olen hyvin tyytyväinen tekemääni ratkaisuun. Nautin rauhasta ja hiljaisuudesta. Nautin itsenäisyydestäni. Silti tulee hetkiä, että alkaa pelottamaan. Mitä jos olenkin oikeasti loppuelämäni yksinäinen? Juuri nyt yksinäisyys on vielä mukavaa, mutta kyllä minä tiedän jo nyt, että kaipaan viereeni toista ihmistä, jonka kanssa vietän aikaani. Ihmistä joka rakastaa minua ja jota rakastan. Kuopukseni kysyi jo alkumetreillä, että aionko hankkia uuden miehen? Sanoin, että ei niitä niin vaan hankita, ei voi tietää.
Yksinjäämisen pelko oli koko eroprosessissa minulle se suurin pelko. Suurempi kuin se miten ihmiset suhtautuvat tai suurempi kuin se, että miten pärjään taloudellisesti. Päätin, että parempi yksin kun ahdistuneena toimimattomassa suhteessa. Toki toivon myös, että kaikki ne ihanat ihmiset, jotka ovat vakuuttaneet, että en jää yksin olisivat oikeassa.
Vanhempi kyseli tuleeko minusta nyt neiti jälleen, no ei tule. Nuorempi oli sitä mieltä, että äidistä tulee nyt leski. Toivottavasti ei kuitenkaan. Onko ihme jos lapsia askarruttaa kun itsekin olen ihan pihalla.
Ensimmäinen viikko oli aivan epätodellinen. Elin kuin unessa, jopa ruokakaupassa käyminen tuntui hassulta kun sain ihan itse valita mitä ostan. Ei tarvinut ehdotella tai kysellä. Ostin vaan. Ihan hassua, aikuinen ihminen ja kokee olevansa höpsö ruokakaupassa. Eikä siinä vielä kaikki. Puoliso teki aina ruokaa ja oli siinä todella hyvä. Pohdin, että kuolen ehkä nälkään tai joudun tyytymään peruspöperöihin. Ensimmäiset viikot ovat opettaneet, että ilmeisesti ruokaa voi oppia tekeämään seuraamalla sen valmistumista vierestä ja syömällä hyvää ruokaa. Jopa lapsoset ovat olleet yllättyneitä (tai ainakin ovat valehdelleet kauniisti) miten äitikin osaa.
Käytännön toimiin on ollut helppo hukuttautua. On helppo järjestellä tavaroita ja rakentaa uutta. Tässä kohdin exällä on varmasti helpompaa orientoitua uuteen elämään, koska hän muutti kokonaan uuteen ympäristöön. Iso osa yhteisistä ja exän omista tavaroista jäi minun lajiteltavakseni. Joskus se tuntuu helpolta työltä. Nautin vapautuvasta kaappitilasta. Toisinaan tavaroiden lajittelu on vaikeaa kun ei tiedä mitä toinen haluaa. Joskus kiukuttaa kun laatikot seisovat tielläni päivä tolkulla ennen kuin ex ne noutaa luokseen.
Konkreettisia asioita vaikeampaa on kohdata tunteet. Ehei, en ole vielä ainakaan tullut katuma päälle. Suurimman osan ajasta olen hyvin tyytyväinen tekemääni ratkaisuun. Nautin rauhasta ja hiljaisuudesta. Nautin itsenäisyydestäni. Silti tulee hetkiä, että alkaa pelottamaan. Mitä jos olenkin oikeasti loppuelämäni yksinäinen? Juuri nyt yksinäisyys on vielä mukavaa, mutta kyllä minä tiedän jo nyt, että kaipaan viereeni toista ihmistä, jonka kanssa vietän aikaani. Ihmistä joka rakastaa minua ja jota rakastan. Kuopukseni kysyi jo alkumetreillä, että aionko hankkia uuden miehen? Sanoin, että ei niitä niin vaan hankita, ei voi tietää.
Yksinjäämisen pelko oli koko eroprosessissa minulle se suurin pelko. Suurempi kuin se miten ihmiset suhtautuvat tai suurempi kuin se, että miten pärjään taloudellisesti. Päätin, että parempi yksin kun ahdistuneena toimimattomassa suhteessa. Toki toivon myös, että kaikki ne ihanat ihmiset, jotka ovat vakuuttaneet, että en jää yksin olisivat oikeassa.
keskiviikko 4. kesäkuuta 2014
Repikää minut palasiksi
Tänään on sellainen tunne, ettei mikään riitä. Mikään ei oikein onnistu tai mene hyvin. Eroprosessiin liittyy hirvittävä määrä papereita ja selvitettävää. Kaikki maksaa hirveästi.
Aivan kun tuossa sotkussa ei olisi tarpeeksi jaksamista, on kohtalo tai sattuma heittänyt nyt vielä kaikkea pientä ylimääräistä laakakierrettä vyönalle.
Mietin, että onko jossain olemassa ihmisiä, jotka haluaisivat aidosti minulle hyvää? Jos äitiä ja ihan lähisukua ei lasketa mukaan, niin tuntuu, ettei taida maailmassa montaa ihmistä olla, joita minun elämäni tai sen sujuminen aidosti tai oikeasti kiinnostaisi pätkän vertaan.
Jos minulla ei olisi niitä paria todella ihanaa ystävää, en tietäisi mitä tekisin. Ilman heitä olisin nyt niin lohduton.
Aivan kun tuossa sotkussa ei olisi tarpeeksi jaksamista, on kohtalo tai sattuma heittänyt nyt vielä kaikkea pientä ylimääräistä laakakierrettä vyönalle.
Mietin, että onko jossain olemassa ihmisiä, jotka haluaisivat aidosti minulle hyvää? Jos äitiä ja ihan lähisukua ei lasketa mukaan, niin tuntuu, ettei taida maailmassa montaa ihmistä olla, joita minun elämäni tai sen sujuminen aidosti tai oikeasti kiinnostaisi pätkän vertaan.
Jos minulla ei olisi niitä paria todella ihanaa ystävää, en tietäisi mitä tekisin. Ilman heitä olisin nyt niin lohduton.
lauantai 3. toukokuuta 2014
Pelottava yksinäisyys
Olen ollut kauan tytär, tyttöystävä, kihlattu, avopuoliso, aviopuoliso ja äiti. En muista milloin olisin ollut muutamaa tuntia kauempaa yksin. Jatkossa tulen olemaan paljon yksin, tai niin ainakin luulen. Pitkän liiton aikana puoliso on usein ollut myös ainoa ystäväni. Lasten ollessa pieniä ystäviä on ehtinyt tapaamaan todella harvoin.
Olen todella sosiaalinen, joskin viime vuosina olen kaivannut yksinäisyyttä ja omaa rauhaa. Ehkä siksi, että omaa aikaa minulla ei juurikaan ole ollut. Ei ainakaan sellaista aikaa, jota en olisi käyttänyt supertehokkaasti siivoamiseen tai muihin tekemättömien projektien hoitamiseen tai urheiluun. Kaipaan hetkiä, jolloin minulla on kenties tylsää. Tiedän, että sen hetken koittaessa tuntuu taatusti kaikkea muuta kuin mukavalta. Pelottaa jäädä hiljaisuuteen omien ajatusten kanssa. Uskon kuitenkin, että juuri tuollaiset hetket auttavat minua ymmärtämään kuka oikeasti olen, mitä ja minne haluan. Tekee taatusti kipeää, mutta vain siten voin mennä eteenpäin elämässäni ja tulla onnelliseksi.
Koska olen sosiaalinen, pelkään hirvittävän paljon myös sitä, etten enää löydä rinnalleni toista tärkeää ihmistä. Uutta rakkautta. Onneksi minulla on lapset ja edes muutama rakas ystävä, sekä iso suku. Lisäksi haluaisin oppia rakastamaan itseäni ennen kuin olen valmis edes rakastamaan ketään toista ihmistä.
Olen todella sosiaalinen, joskin viime vuosina olen kaivannut yksinäisyyttä ja omaa rauhaa. Ehkä siksi, että omaa aikaa minulla ei juurikaan ole ollut. Ei ainakaan sellaista aikaa, jota en olisi käyttänyt supertehokkaasti siivoamiseen tai muihin tekemättömien projektien hoitamiseen tai urheiluun. Kaipaan hetkiä, jolloin minulla on kenties tylsää. Tiedän, että sen hetken koittaessa tuntuu taatusti kaikkea muuta kuin mukavalta. Pelottaa jäädä hiljaisuuteen omien ajatusten kanssa. Uskon kuitenkin, että juuri tuollaiset hetket auttavat minua ymmärtämään kuka oikeasti olen, mitä ja minne haluan. Tekee taatusti kipeää, mutta vain siten voin mennä eteenpäin elämässäni ja tulla onnelliseksi.
Koska olen sosiaalinen, pelkään hirvittävän paljon myös sitä, etten enää löydä rinnalleni toista tärkeää ihmistä. Uutta rakkautta. Onneksi minulla on lapset ja edes muutama rakas ystävä, sekä iso suku. Lisäksi haluaisin oppia rakastamaan itseäni ennen kuin olen valmis edes rakastamaan ketään toista ihmistä.
maanantai 14. huhtikuuta 2014
Julkistaminen
Uutinen erostamme on alkanut levitä. Tämä oli se asia, joka meitä kai molempia ahdisti eniten. Olemme sopineet, että ihan lähipiiriä lukuunottamatta emme kommentoi asiaa muille ihmisille. Toteamme asian olevan meidän välisen, olevamme väleissä ja että asiaan ei liity dramatiikkaa eikä kolmansia ihmisiä.
Yllättävintä on ollut lasten suhtautuminen, miten hyvin lapsemme ovat ottaneet tiedon vastaan. Voihan se olla, että kun ero konkretisoituu fyysiseksi, tulee uusia ulottuvuuksia ja tunteita.
Lähisukua on informoitu. Mummo ei kai vielä ole kuullut, koska hän ei vielä ole soittanut arvostellakseen "valintaani". Onhan se typerää erota jos puolisoni ei ole juoppo, väkivaltainen tai edes vieraissa naisissa viihtyvä.
Surullista on ollut nähdä joidenkin ihmisten olevan kykenemättömiä ymmärtämään, että kaksi yhdessä pitkään elänyttä ihmistä olevan kykeneviä eroamaan sopuisasti. Väkisin pitäisi alkaa riitelemään rahasta, lapsista ja erityisesti löytää syyllinen. Tai todeta automaattisesti syylliseksi se joka ei kuulu omaan sukuun tai leiriin.
Pian nähdään ketkä ovat todellisia ystäviä ja keihin voi luottaa jatkossakin. Itse en valitse mitään leiriä vaan olen avoin kaikelle. Toivon, että huhumyllyt olisivat armollisia ja ne eivät ainakaan tuhoaisi minun ja tulevan ex-puolisoni aikeita sopuisasta erosta. Sopuisa ero olisi kuitenkin lasten sekä lähipiirin kannalta kaikille parasta.
Yllättävintä on ollut lasten suhtautuminen, miten hyvin lapsemme ovat ottaneet tiedon vastaan. Voihan se olla, että kun ero konkretisoituu fyysiseksi, tulee uusia ulottuvuuksia ja tunteita.
Lähisukua on informoitu. Mummo ei kai vielä ole kuullut, koska hän ei vielä ole soittanut arvostellakseen "valintaani". Onhan se typerää erota jos puolisoni ei ole juoppo, väkivaltainen tai edes vieraissa naisissa viihtyvä.
Surullista on ollut nähdä joidenkin ihmisten olevan kykenemättömiä ymmärtämään, että kaksi yhdessä pitkään elänyttä ihmistä olevan kykeneviä eroamaan sopuisasti. Väkisin pitäisi alkaa riitelemään rahasta, lapsista ja erityisesti löytää syyllinen. Tai todeta automaattisesti syylliseksi se joka ei kuulu omaan sukuun tai leiriin.
Pian nähdään ketkä ovat todellisia ystäviä ja keihin voi luottaa jatkossakin. Itse en valitse mitään leiriä vaan olen avoin kaikelle. Toivon, että huhumyllyt olisivat armollisia ja ne eivät ainakaan tuhoaisi minun ja tulevan ex-puolisoni aikeita sopuisasta erosta. Sopuisa ero olisi kuitenkin lasten sekä lähipiirin kannalta kaikille parasta.
maanantai 7. huhtikuuta 2014
keskiviikko 2. huhtikuuta 2014
Päätöksiä
Puolisoni ja minä päätimme erota. Muutama viikko sitten puolisoni oli vielä ihmetteli, miksi olen niin onneton ja sanoi rakastavansa kahden edestä kunnes huono vaihe menee ohi. Äkkiä huomasin muutoksen ja huomasin miten ote irtosi vähän kerrallaan. Kysyin asiasta ja sain vastauksen jota kuvittelin odottaneeni ja halunneeni. Ensin olin helpottunut, muutaman tunnin kuluttua sanat "en voi rakastaa enää sinua" tuntuivatkin pahalta. Ei tilanne, vaan se, etten enää ollut rakastettava.
Seuraavana päivänä puhuimme lisää. Puoliso mietti, teemmekö nyt suuren virheen. Sitä seuraavana päivänä tuo lause kummitteli mielessäni, ja muistot yhteisistä hyvistä hetkistä vyöryivät yli kilpaa päässäni käynnistyvän tulevaisuuden suunnitelmien rinnalla. Päivä kului erillään, nukkumaan käydessä jatkoimme keskustelua. Olin pohtinut, että luovutimmeko sittenkin liian helpolla. Pitikö sittenkin vielä yrittää?
Puoliso sanoi, ettei enää halunnut aloittaa alusta. Hän oli nyt käynyt henkisen prosessin läpi ja halusi jatkaa eteenpäin. Tunnin sisällä tästä lauseesta kuulin, että hänen elämäänsä oli tullut uusi ihminen. Kun minun rakkauteni ei ollut läsnä, hänen tyhjiöönsä oli hiipinyt uusi ihminen. Minä olin läsnä, arki jatkui, mutta rakkaus oli oikeasti pois. Tiesimme molemmat, että tehty päätös oli oikea.
Seuraavana päivänä puhuimme lisää. Puoliso mietti, teemmekö nyt suuren virheen. Sitä seuraavana päivänä tuo lause kummitteli mielessäni, ja muistot yhteisistä hyvistä hetkistä vyöryivät yli kilpaa päässäni käynnistyvän tulevaisuuden suunnitelmien rinnalla. Päivä kului erillään, nukkumaan käydessä jatkoimme keskustelua. Olin pohtinut, että luovutimmeko sittenkin liian helpolla. Pitikö sittenkin vielä yrittää?
Puoliso sanoi, ettei enää halunnut aloittaa alusta. Hän oli nyt käynyt henkisen prosessin läpi ja halusi jatkaa eteenpäin. Tunnin sisällä tästä lauseesta kuulin, että hänen elämäänsä oli tullut uusi ihminen. Kun minun rakkauteni ei ollut läsnä, hänen tyhjiöönsä oli hiipinyt uusi ihminen. Minä olin läsnä, arki jatkui, mutta rakkaus oli oikeasti pois. Tiesimme molemmat, että tehty päätös oli oikea.
perjantai 21. maaliskuuta 2014
Muutoksia
Vika ei ollut kiloissani. Karistin kiloja, mutta olin yhä onneton. Vika ei ollut stressaavassa työpaikassa, vaihdoin työpaikkaa ja silti olin onneton. Kaikki muukin muuttui. Myönnän, että moni asia otti kierteen huonompaan suuntaan. Elämä meni uusiksi ja pysyi silti täysin paikallaan. Olin onnettomampi kuin koskaan. Koti, jonne ennen oli kiire päästä ja jossa aina oli ollut hyvä olla muuttui paikaksi, jossa kävin nukkumassa ja syömässä. Pakenin ja viivyttelin. En laskenut päiviä lomaan vaan sen loppumiseen.
Hoikistunut nainen oli itsevarmempi ja kauniimpi. Miesten huomio tuntui hyvältä. Puoliso ei kehunut, ei nuorena eikä nyt. Jos kerjäsin kehua sen sain, mutta ei se ollut sama asia. Kun muut huomasivat minut, hän kehui kyllä. Mielestäni se vain tapahtui liian myöhään. Kun puhuin eroamisesta, hän totesi olevan väärin jos lähtisin nyt, kun olin hyvännäköinen. Hän oli mustasukkainen.
Olen kasvanut aikuiseksi naiseksi. Tiedän mitä haluan elämältä. Haluan asioita, joita hän ei halua. En halua asioita, joita hän haluaa. Eniten haluan rakastaa. Rakastaa intohimoisesti. Joku väittää, että omaan puolisoon voi rakastua uudelleen. Onko se mahdollista? Miten se onnistuu? Pitääkö ensin erota ja palata sitten takaisin yhteen? Vai pitääkö unohtaa koko asia?
Hoikistunut nainen oli itsevarmempi ja kauniimpi. Miesten huomio tuntui hyvältä. Puoliso ei kehunut, ei nuorena eikä nyt. Jos kerjäsin kehua sen sain, mutta ei se ollut sama asia. Kun muut huomasivat minut, hän kehui kyllä. Mielestäni se vain tapahtui liian myöhään. Kun puhuin eroamisesta, hän totesi olevan väärin jos lähtisin nyt, kun olin hyvännäköinen. Hän oli mustasukkainen.
Olen kasvanut aikuiseksi naiseksi. Tiedän mitä haluan elämältä. Haluan asioita, joita hän ei halua. En halua asioita, joita hän haluaa. Eniten haluan rakastaa. Rakastaa intohimoisesti. Joku väittää, että omaan puolisoon voi rakastua uudelleen. Onko se mahdollista? Miten se onnistuu? Pitääkö ensin erota ja palata sitten takaisin yhteen? Vai pitääkö unohtaa koko asia?
tiistai 18. maaliskuuta 2014
Lähellä ja silti niin kaukana
Itkin itseni uneen. Puoliso ei kysynyt mikä on. Silitti kyllä. Yritin itse vähän selittää, mutta tuntui, ettei häntä kiinnostanut. Olen iloinen, että sain itkettyä. Aina ei tule itkukaan, on vaan paha olo.
Hän ei halua luopua tai ei osaa. Minusta tuntuu, että mikä tahansa muutos tekisi tilanteesta itselleni paremman. Voihan se olla, että yksin olisin vieläkin yksinäisempi ja onnettomampi. Tai sitten olisi helpompi hengittää ja olla.
Tuntuu, että emme kohtaa. Puhumme ruuasta, rahasta ja lapsista. Emme enää unelmoi, suunnittele, haaveile. Hänelle riittää vähän, minä haluan enemmän. Haluan oikeasti olla onnellinen. Rakastaa. Ennen en koskaan ymmärtänyt kun julkisuuden henkilöt kertoivat kasvaneensa erilleen. Ihmettelin miksi kauan yhdessä olleet sukulaiset olivat niin ilkeitä toisilleen. Nyt ymmärrän ja tiedän.
En ole hetkessä kadottanut kaikkea. Silloin tällöin koen välähdyksen vanhasta. Yhä harvemmin. Ammattilainen puhui hankalasta vaiheesta, muttei osannut antaa mitään neuvoja miten löytää rakkaus uudelleen. Intohimo. Ei ole oikein jos puoliso tuntuu veljeltä tai kämppikseltä.
Hän ei halua luopua tai ei osaa. Minusta tuntuu, että mikä tahansa muutos tekisi tilanteesta itselleni paremman. Voihan se olla, että yksin olisin vieläkin yksinäisempi ja onnettomampi. Tai sitten olisi helpompi hengittää ja olla.
Tuntuu, että emme kohtaa. Puhumme ruuasta, rahasta ja lapsista. Emme enää unelmoi, suunnittele, haaveile. Hänelle riittää vähän, minä haluan enemmän. Haluan oikeasti olla onnellinen. Rakastaa. Ennen en koskaan ymmärtänyt kun julkisuuden henkilöt kertoivat kasvaneensa erilleen. Ihmettelin miksi kauan yhdessä olleet sukulaiset olivat niin ilkeitä toisilleen. Nyt ymmärrän ja tiedän.
En ole hetkessä kadottanut kaikkea. Silloin tällöin koen välähdyksen vanhasta. Yhä harvemmin. Ammattilainen puhui hankalasta vaiheesta, muttei osannut antaa mitään neuvoja miten löytää rakkaus uudelleen. Intohimo. Ei ole oikein jos puoliso tuntuu veljeltä tai kämppikseltä.
maanantai 17. maaliskuuta 2014
En onneton oo kokonaan
Istun sohvalla ja katselen televisiota. Lapset kävivät nukkumaan. Puoliso jakaa sohvan ja television, näennäisesti myös kodin ja elämän. Hän inhoaa sanaa kulissi, mutta juuri siltä minusta tuntuu. Päivästä ja viikosta toiseen. Elämme harmaassa töhnässä. Tunnen itseni muurahaiskeon muurahaiseksi, joka kantaa kortta kekoon tietämättä ympäröivästä maailmasta.
Haluaisin huutaa. Heitellä kiviä, riidellä ja herätä henkiin. Yritän haastaa riitaa, toinen ei lähde mukaan. Minulla on kuulemma joku ikäkriisi. Puolison mukaan tämä menee ohi kyllä, minä en jaksaisi odottaa. Minulla on paha olla. Kaikki on hyvin ja olen kamalan onneton. Tuntuu itsekkäältä velloa pahassa olossa kun maailmassa on oikeastikin kaikkea pahaa ja edelleenkin minulla on kaikki ihan hyvin. Paitsi ettei ole.
En ole kokonaan onneton. Joka päivä koen jotain onnellista, niiden onnellisten hetkien avulla jaksan.
En tiedä mihin tämä johtaa. Kenties puoliso ja ammattilaiset ovat oikeassa, että elän ikäkriisiä. Ehkä jokin päivä olo helpottuu ilman erityistä ponnistamista. Siihen asti ponnistelen aktiivisesti irti melankoliasta ja teen aktiivisesti päätöksen tulla onnellisemmaksi. Yritän edes.
Haluaisin huutaa. Heitellä kiviä, riidellä ja herätä henkiin. Yritän haastaa riitaa, toinen ei lähde mukaan. Minulla on kuulemma joku ikäkriisi. Puolison mukaan tämä menee ohi kyllä, minä en jaksaisi odottaa. Minulla on paha olla. Kaikki on hyvin ja olen kamalan onneton. Tuntuu itsekkäältä velloa pahassa olossa kun maailmassa on oikeastikin kaikkea pahaa ja edelleenkin minulla on kaikki ihan hyvin. Paitsi ettei ole.
En ole kokonaan onneton. Joka päivä koen jotain onnellista, niiden onnellisten hetkien avulla jaksan.
En tiedä mihin tämä johtaa. Kenties puoliso ja ammattilaiset ovat oikeassa, että elän ikäkriisiä. Ehkä jokin päivä olo helpottuu ilman erityistä ponnistamista. Siihen asti ponnistelen aktiivisesti irti melankoliasta ja teen aktiivisesti päätöksen tulla onnellisemmaksi. Yritän edes.
Tilaa:
Kommentit (Atom)