Matkani kohti onnellisuutta tuntuu taas vaikealta. Kyyneliä on taas vuodatettu joka päivä. Jokainen päivä on enemmän uhka kuin mahdollisuus. Kaikki asiat takkuavat. Pahimmat pelot tuntuvat käyvän toteen. Pahin pelkoni oli yksinäisyys ja nyt tuntuu, että yksinäisyys on saavuttanut minut. Kaikki kärjistyi kun koin pahoja fyysisiä kipuja ja koin, että minut hylättiin täysin. Kipujeni kanssa itkin ja tein lumitöitä. Yksin.
Yksinäisyys helpottaa hetkeksi kun miesystävä on käden ulottuvilla. Pelkään menettämistä enkä uskalla ääneen sanoa, että mitä haluan ihmissuhteelta. Hän kutsui minua osa-aika avovaimoksi ja sitä se on. Osan ajasta hän on täysin poissa. Joskus jopa silloin kun on fyysisesti läsnä. Tuntuu, että minä haluan niin paljon ja hänelle riittää niin vähän.
Olenko liian vaativa rakkaudessa? En osaa olla haalea. Minä olen vain kuuma tai kylmä. On tai off. Kaikki tai ei mitään.
Pitää olla vahva. Pitää olla rohkea. Ei pidä tyytyä haaleaan. On kohdattava menettämisen pelko. On sanottava ääneen mitään haluaa. Vaikka se tarkoittaisi menettämistä. Olenko oikeassa?
