Muutoksia

Vika ei ollut kiloissani. Karistin kiloja, mutta olin yhä onneton. Vika ei ollut stressaavassa työpaikassa, vaihdoin työpaikkaa ja silti olin onneton. Kaikki muukin muuttui. Myönnän, että moni asia otti kierteen huonompaan suuntaan. Elämä meni uusiksi ja pysyi silti täysin paikallaan. Olin onnettomampi kuin koskaan. Koti, jonne ennen oli kiire päästä ja jossa aina oli ollut hyvä olla muuttui paikaksi, jossa kävin nukkumassa ja syömässä. Pakenin ja viivyttelin. En laskenut päiviä lomaan vaan sen loppumiseen.

Hoikistunut nainen oli itsevarmempi ja kauniimpi. Miesten huomio tuntui hyvältä. Puoliso ei kehunut, ei nuorena eikä nyt. Jos kerjäsin kehua sen sain, mutta ei se ollut sama asia. Kun muut huomasivat minut, hän kehui kyllä. Mielestäni se vain tapahtui liian myöhään. Kun puhuin eroamisesta, hän totesi olevan väärin jos lähtisin nyt, kun olin hyvännäköinen. Hän oli mustasukkainen.

Olen kasvanut aikuiseksi naiseksi. Tiedän mitä haluan elämältä. Haluan asioita, joita hän ei halua. En halua asioita, joita hän haluaa. Eniten haluan rakastaa. Rakastaa intohimoisesti. Joku väittää, että omaan puolisoon voi rakastua uudelleen. Onko se mahdollista? Miten se onnistuu? Pitääkö ensin erota ja palata sitten takaisin yhteen? Vai pitääkö unohtaa koko asia?

Lähellä ja silti niin kaukana

Itkin itseni uneen. Puoliso ei kysynyt mikä on. Silitti kyllä. Yritin itse vähän selittää, mutta tuntui, ettei häntä kiinnostanut. Olen iloinen, että sain itkettyä. Aina ei tule itkukaan, on vaan paha olo.
Hän ei halua luopua tai ei osaa. Minusta tuntuu, että mikä tahansa muutos tekisi tilanteesta itselleni paremman. Voihan se olla, että yksin olisin vieläkin yksinäisempi ja onnettomampi. Tai sitten olisi helpompi hengittää ja olla.

Tuntuu, että emme kohtaa. Puhumme ruuasta, rahasta ja lapsista. Emme enää unelmoi, suunnittele, haaveile. Hänelle riittää vähän, minä haluan enemmän. Haluan oikeasti olla onnellinen. Rakastaa. Ennen en koskaan ymmärtänyt kun julkisuuden henkilöt kertoivat kasvaneensa erilleen. Ihmettelin miksi kauan yhdessä olleet sukulaiset olivat niin ilkeitä toisilleen. Nyt ymmärrän ja tiedän.

En ole hetkessä kadottanut kaikkea. Silloin tällöin koen välähdyksen vanhasta. Yhä harvemmin. Ammattilainen puhui hankalasta vaiheesta, muttei osannut antaa mitään neuvoja miten löytää rakkaus uudelleen. Intohimo. Ei ole oikein jos puoliso tuntuu veljeltä tai kämppikseltä.

En onneton oo kokonaan

Istun sohvalla ja katselen televisiota. Lapset kävivät nukkumaan. Puoliso jakaa sohvan ja television, näennäisesti myös kodin ja elämän. Hän inhoaa sanaa kulissi, mutta juuri siltä minusta tuntuu. Päivästä ja viikosta toiseen. Elämme harmaassa töhnässä. Tunnen itseni muurahaiskeon muurahaiseksi, joka kantaa kortta kekoon tietämättä ympäröivästä maailmasta.

Haluaisin huutaa. Heitellä kiviä, riidellä ja herätä henkiin. Yritän haastaa riitaa, toinen ei lähde mukaan. Minulla on kuulemma joku ikäkriisi. Puolison mukaan tämä menee ohi kyllä, minä en jaksaisi odottaa. Minulla on paha olla. Kaikki on hyvin ja olen kamalan onneton. Tuntuu itsekkäältä velloa pahassa olossa kun maailmassa on oikeastikin kaikkea pahaa ja edelleenkin minulla on kaikki ihan hyvin. Paitsi ettei ole.

En ole kokonaan onneton. Joka päivä koen jotain onnellista, niiden onnellisten hetkien avulla jaksan.
En tiedä mihin tämä johtaa. Kenties puoliso ja ammattilaiset ovat oikeassa, että elän ikäkriisiä. Ehkä jokin päivä olo helpottuu ilman erityistä ponnistamista. Siihen asti ponnistelen aktiivisesti irti melankoliasta ja teen aktiivisesti päätöksen tulla onnellisemmaksi. Yritän edes.