Kaksi vuotta

Erosta on reilu vuosi. Toki virallisesta julistuspäivästä on vasta puolisen vuotta, mutta siitä kun päätös erosta tehtiin on reilu vuosi. Minä erosin silloin. On aika analysoida kulunutta vuotta.

Ensimmäinen huomio on, että vuosi on mennyt nopeasti. Todella nopeasti. Olen kipuillut, mutta hetkeäkään en vieläkään ole katunut tekemääni ratkaisua. Silloinkin kun asiat ovat hetkittäin tuntuneet musertavilta olen ollut tyytyväinen siitä, että saan yksin päättää asioistani.

Asiat joita murehdin etukäteen ovat juurikin olleet niitä vaikeimpia, olin siis osannut varautua ihan kaikkeen (toistaiseksi ainakin).

Ehdottomasti vaikeinta on hetkittäinen yksinäisyys. Yksinäinen juhannus. Yksinäinen Pääsiäinen. Toki osasin myös nauttia yksinäisyydestä ja vapaudesta, mutta hetkittäin se on ollut vaikeaa. Kun uusi miesystävä viettää poikien viikonloppua niin koen itseni hylätyksi. Vain koska X ei koskaan viettänyt moisia.

Kuten aavistelin myös talousasiat ovat vaikeita. Erityisen vaikeaksi taloudellinen tilanne meni kun X muutti kauas ja minusta tuli yksinhuoltaja. Lapset ovat aina minulla, nuorempi käy satunnaisesti isänsä luona. Ruoka menot huimia, vanhempi lapsista täysi-ikäinen ja mukana kuvioissa usein myös vävykokelas. Rahaa kuluu aivan huikeita summia. Pärjään silti. Uudelle suhteelle löytyy harvoin kahden keskeistä aikaa, uusi miesystävä on todellakin joutunut ottamaan minun lisäkseni vastaan ihan koko perhe paketin.

Suhde ex-puolisoon toimi aluksi loistavan hyvin. Puhuinkin ihmisille, miten hyvin ero on sujunut. Kommunikaatio toimi, kyselin reseptejä ja todettiin miten molemmat ovat nyt onnellisempia. Sitten jotain tapahtui, en tiedä mitä. Epäilen, että Eksän uusi ihminen sekoitti pakkaa. Syitä en tiedä, mutta toivon, että jossain kohdassa tämäkin asetelma löytää uomansa ja tilanne tasapainottuu. Edessä on kuitenkin loppuelämän mittainen yhteistyö eksän kanssa. Onhan meillä yhteiset lapset ja toivottavasti jatkossa myös yhteiset lapsenlapset.

Suurin pelkoni oli yksin jäämisen pelko. Onnekkaasti löysin ehkä liiankin nopeasti uuden ihmisen. Rehellisyyden nimissä on todettava, että uusi ihmissuhde ei ole ollut helppo. Edelleen hetkittäin koen hyvin suurta epävarmuutta. Kun haistan epäkohtia nousee heti mieleen, että ei en halua huonoon suhteeseen. Olen erittäin epäluuloinen ja varovainen. En halua toistaa virhettä, että ajaudun suhteeseen missä en ole onnellinen tai missä minua ei arvosteta. En varmasti ole tällä asenteella maailman helpoin tyttöystävä. Siihen vielä ripaus mustasukkaisuutta, niin lähes "täydellinen" paketti on valmis.

Sanotaan (kuulemma), että erosta toipuminen vie vähintään kaksi vuotta. Toipuminen on mielestäni väärä sana. Enemmänkin on kyse uuteen elämään totuttautumisesta. Mitä pidempi liitto, mitä myrskyisämpi ero, sitä kauemmin kestää löytää oma elämä uudelleen. Uudet ihmiset ja elämän tilanteet hämmentävät aina hetkeksi tilannetta uudelleen.

On päiviä, jolloin kaikki sujuu. Hymyilen kilpaa auringon kanssa. On päiviä jolloin mikään ei suju. Mutta niitä on aina. Se on elämää, eikä välttämättä ollenkaan johdu mistään eroamisesta. Uskon vahvasti, että eron jälkeen, kuitenkin kurssi on kohti sellaista elämää, missä hymyillään useammin kuin itketään.

Kaikki muut paitsi minä

Muistat varmaan kuinka lapsena käytit sanoja "kaikki muut paitsi minä" halutessasi asioita. Kaikilla muilla oli asioita mitä sinulla ei ollut. Tai kaikki muut pääsivät paikkaan, jonne halusit. Lapsena saatoit aidosti uskoakin siihen, mitä sanoit. Jos viidellä luokan kymmenestä tytöstä oli tietynlaiset farkut, tuntui se siltä, että kaikilla oli. Ainakin kaikilla, jotka olivat yhtään mitään sinun mittarillasi. Tai niillä, joiden joukkoon halusit kuulua.

Hieman sellaiselta minusta tuntuu nyt onnellisuuden kanssa. Vähän sama asia kuin halutessasi vauvan näet ympärilläsi vain vauvoja ja raskaana olevia naisia. Tai halutessasi lomalle kaikki muut lähtevät matkalle.

Minä haluaisin olla onnellinen ja tuntuu, että ympärilläni on vain onnellisia ihmisiä. Ihan totta. Epäilen, että sosiaalinen media saa aikaa tämän vaikutelman. Tuntuu, että sosiaalisessa mediassa ihmiset tahtomattaan ovat yltiöpositiivisia. Negatiivisetkin tapahtumat usein verhotaan huumorilla tai jätetään kertomatta. Jos ja kun ihminen kommentoi työtään, perhettään, sukuaan tai parisuhdettaan negatiivisesti sosiaalisessa mediassa, niin silloin ollaan jo todella pahassa jamassa tai humalassa.

Onko vika siis minussa? Miksi minä edelleen pohdin lähes päivittäin onnellisuuttani? Nykyisin onnellisia hetkiä on elämässäni paljon enemmän kuin ennen eroa. Onnellisia hetkiä seuraa ahdistus ja pelko. Joskus tunnen itseni todella onnelliseksi, mutta vain hetkeä myöhemmin ahdistaa ja pelkään, että kaikki hyvä katoaa. Tsemppaan ja pinnistelen, että pysyisin positiivisena. Mutta yksinäisyydessä ja hiljaisena hetkinä vaivun helposti surullisuuteen. Jotenkin ne onnelliset hetket saavat synkät hetkeni vaikuttamaan entistäkin ahdistavimmilta, ero on niin valtava.

Olen pohtinut, että tarvitsisin keskusteluapua. Loputonta kuuntelijaa ja ihmistä joka osaisi tulkita tarpeitani ja ohjata harjailevaa toimintaani oikeaan suuntaan. Harmi, että ammattikeskustelijat maksavat niin paljon. Ystäviäni joihin luotan on kovin vähän. Heitä olen kuormittanut jo liikaakin.

Onneksi kevät jo pilkistää, kesällä on helpompi hengittää. Onhan?

Tummia pilviä

Lapsi puhui jouluna, että isi muuttaa pian naisystävänsä luo. Iloisesti kertoi, ymmärtämättä mitä se oikeasti tarkoittaa. Isällä on sitten enemmän rahaa. Onhan sillä sitten. Ja enemmän aikaa, mutta ei sinulle rakas lapseni. (olisi tehnyt mieli sanoa).

Käytännössä hyvin toiminut järjestely, jossa lapsi viettää vuoroviikot minun ja vuoroviikot isänsä luona loppuu nyt sitten lyhyeen. Ex perustelee kaiken vuokrarahojen säästämisellä. Varmaan perustelee niin itselleenkin. Oikeasti todellista säästöä ei synny juurikaan, koska nyt ex joutuu sitten elatusmaksuja maksamaan ja työmatkansa pidentyy. Jos säästöä syntyy satanen tai kaksi kuussa, niin onko se sen arvoista, että menettää tyttärensä?

Haluaa tavata tytärtä kyllä. Alkuun varmaan parina viikonloppuna kuukaudessa. Sitten vaan tulee kaikkea, ettei ehdikään. Tyttökään ei halua lähteä kauas maaseutu kylään, jossa ei ole kavereita, eikä yhtään omia tavaroita. Minäkään en halua pakata tytölle tarpeita ja taas purkaa. Noutaa kaukaa unohtuneita matkapuhelimen latureita tai koulukirjoja. Pian alkaa murrosikä, luulen, että silloin vielä vähemmän haluaa lähteä pois kotoa viikonloppua viettämään. Isästä tulee "Linnanmäki-setä". Henkilö, jonka kanssa vietetään kesällä pari päivää.

Ex on tuntenut naisen puolisen vuotta. Sen vuoksi on valmis lapsensa hylkäämään. Mies, joka itki ennen eroa, ettei voi elää päivääkään ilman lapsiaan. Justiinsa. Järki-ihmisenä en ymmärrä, mihin on niin hoppu? (niin joo se raha loppuu, minne lie tuhlannut ne rahat jotka sai kun ostin häneltä asunnostamme puolikkaan). Miksi mies on niin lapanen, ettei nainen voi muuttaa miehen luo tai mikseivät etsi yhteistä kotia läheltä lasta? Eikö nainen voi sietää lastani?

Olen itkenyt niin paljon. En voi ymmärtää. Toki pohdin myös omaa jaksamistani. Vuoroviikot auttoivat jaksamaan. Mietin olenko itsekäs kun pelkään, miten jaksan? Pakko lienee luopua omasta opiskelemisesta. Itselläni on pitkä työmatka, joka syö 1,5 h joka päivä. Saa nähdä jaksaako sitä, enää hirveästi harrastaakaan? Kodinhoito oli vuoroviikoilla helpompaa, samoin omien asioiden hoitaminen.

Eniten olen kuitenkin surrut lapseni puolesta. Haluaisin tietenkin ajatella, että minä ja lapseni olemme jatkossa läheisempiä kuin koskaan. Minä ja hän emme menetä mitään. Ainoa, joka menettää on exmies.

Hieman pelottaa myös miten minun uuden ihmissuhteeni käy. Olemme tapailleet enemmän silloin kuin lapsi on ollut isänsä luona. Toki myös lapsen läsnäollessa. Mies ja lapsi tulevat ihan mukavasti toimeen keskenään. Miesystäväni ymmärsi pelkoni ja miksi itkin. Ihanasti totesi, "että kyllä me tästäkin selvitään".

Lapselle sanoin, että minun ja hänen väliinsä ei koskaan tule ketään tärkeämpää. Kukaan miesystävä ei mene hänen edelleen.

Siltikään ei ole mielestäni reilua, että jatkossa minä hoidan lapsen arjen. Minä olen se, joka vaatii ja kasvattaa. Nalkuttaa ja nalkuttaa. Vaati osallistumaan kotitöihin, tekemään läksyjä. Minä olen se joka korjaa oksennukset ja hoitaa vanhempainillat sekä hammaslääkärissä käymiset. Iskän kanssa tehdään vaan kivoja juttuja, koska siellä ollaan kylässä, se ei ole enää toinen koti. Toisaalta lapsi on kyllä tähän astikin puhunut aina menevänsä isälle ja tulevansa sitten taas viikon päästä kotiin.

Kumpa voisin nähdä vuoden päähän, pärjäänkö minä? Jaksanko minä?

Pitäisikö ex poistaa kavereista?

Ex-mieheni on löytänyt uuden rakkauden. Olen todella iloinen hänen puolestaan. Ihan todella oikeasti. En ole mustasukkainen naisesta ollenkaan, toivon heille kaikkea hyvää. Olemme exän kanssa ihan hyvissä väleissä.

Itsellänikin on uusi suhde ja olen siihen ihan tyytyväinen, en uskalla äänen sanoa olevani (se o:lla alkava sana jota kohti tämä blogini toteaa olevansa menossa).

Ja kyllä, nyt tulee se mutta. Se, jonka ehkä huomasitte leijuvan jo ilmassa.

Mietin kovasti, että pitäisikö minun poistaa ex-mieheni facebook kavereistani? Lähes viisikymppinen exäni ei nimittäin itse tajua rakkauden huumassaan, miten "in your face" hänen kaikki sydämelliset rakastuneiden ihmisten pusi-pusi tilapäivitykset ovat. En jaksa uskoa, että hän julkisesti haluaisi julistaa onneaa vain minua kiusatakseen, mutta jotenkin minulla on yhteisien tuttavien, sukulaisten ja erityisesti lasteni vuoksi tosi kiusallinen olo.

Vähän kuin tirkistelisi hänen makuuhuoneeseensa - vaikkei edes halua.

Toisaalta luulen, että jos jaksan hetken vielä tätä heidän rakastumisensa alkuhuumaa somessa todistaa, niin aika luultavasti korjaisi tilanteen. Ehkä maltillisempaa olisi siis vaan jotenkin plokata hänen uutisvirtansa. Toisaalta jos hän joskus laittaisi jotakin lapsiimme liittyvää niin toki se olisi mukava nähdäkin.

Olisi mukava tästä asiasta kuulla muiden mielipiteitä, pitäiskö onnesta pursuava ja rönsyilevä ex poistaa facebook kavereista?

Vuoristoradalla

Nyt olen elänyt omillani muutaman viikon. Puolisosta on tulossa ex. Kaikki tuntuu oudolta. Joudun miettimään miten puhun kodistani. Onko se minun vai meidän? Lapsethan kuitenkin asuvat vielä siellä kanssani, ainakin osan ajasta. Lasten isä on lasten isi, mutta jotenkin tuntuu hölmöltä itse enää isitellä, etunimen käyttäminen kai kuuluu tässä kohdin asiaan, tai ainakin tuo isä olisi vähän virallisempi.

Vanhempi kyseli tuleeko minusta nyt neiti jälleen, no ei tule. Nuorempi oli sitä mieltä, että äidistä tulee nyt leski. Toivottavasti ei kuitenkaan. Onko ihme jos lapsia askarruttaa kun itsekin olen ihan pihalla.

Ensimmäinen viikko oli aivan epätodellinen. Elin kuin unessa, jopa ruokakaupassa käyminen tuntui hassulta kun sain ihan itse valita mitä ostan. Ei tarvinut ehdotella tai kysellä. Ostin vaan. Ihan hassua, aikuinen ihminen ja kokee olevansa höpsö ruokakaupassa. Eikä siinä vielä kaikki. Puoliso teki aina ruokaa ja oli siinä todella hyvä. Pohdin, että kuolen ehkä nälkään tai joudun tyytymään peruspöperöihin. Ensimmäiset viikot ovat opettaneet, että ilmeisesti ruokaa voi oppia tekeämään seuraamalla sen valmistumista vierestä ja syömällä hyvää ruokaa. Jopa lapsoset ovat olleet yllättyneitä (tai ainakin ovat valehdelleet kauniisti) miten äitikin osaa. 

Käytännön toimiin on ollut helppo hukuttautua. On helppo järjestellä tavaroita ja rakentaa uutta. Tässä kohdin exällä on varmasti helpompaa orientoitua uuteen elämään, koska hän muutti kokonaan uuteen ympäristöön. Iso osa yhteisistä ja exän omista tavaroista jäi minun lajiteltavakseni. Joskus se tuntuu helpolta työltä. Nautin vapautuvasta kaappitilasta. Toisinaan tavaroiden lajittelu on vaikeaa kun ei tiedä mitä toinen haluaa. Joskus kiukuttaa kun laatikot seisovat tielläni päivä tolkulla ennen kuin ex ne noutaa luokseen.

Konkreettisia asioita vaikeampaa on kohdata tunteet. Ehei, en ole vielä ainakaan tullut katuma päälle. Suurimman osan ajasta olen hyvin tyytyväinen tekemääni ratkaisuun. Nautin rauhasta ja hiljaisuudesta. Nautin itsenäisyydestäni. Silti tulee hetkiä, että alkaa pelottamaan. Mitä jos olenkin oikeasti loppuelämäni yksinäinen? Juuri nyt yksinäisyys on vielä mukavaa, mutta kyllä minä tiedän jo nyt, että kaipaan viereeni toista ihmistä, jonka kanssa vietän aikaani. Ihmistä joka rakastaa minua ja jota rakastan. Kuopukseni kysyi jo alkumetreillä, että aionko hankkia uuden miehen? Sanoin, että ei niitä niin vaan hankita, ei voi tietää.

Yksinjäämisen pelko oli koko eroprosessissa minulle se suurin pelko. Suurempi kuin se miten ihmiset suhtautuvat tai suurempi kuin se, että miten pärjään taloudellisesti. Päätin, että parempi yksin kun ahdistuneena toimimattomassa suhteessa. Toki toivon myös, että kaikki ne ihanat ihmiset, jotka ovat vakuuttaneet, että en jää yksin olisivat oikeassa.

Repikää minut palasiksi

Tänään on sellainen tunne, ettei mikään riitä. Mikään ei oikein onnistu tai mene hyvin. Eroprosessiin liittyy hirvittävä määrä papereita ja selvitettävää. Kaikki maksaa hirveästi.

Aivan kun tuossa sotkussa ei olisi tarpeeksi jaksamista, on kohtalo tai sattuma heittänyt nyt vielä kaikkea pientä ylimääräistä laakakierrettä vyönalle.

Mietin, että onko jossain olemassa ihmisiä, jotka haluaisivat aidosti minulle hyvää? Jos äitiä ja ihan lähisukua ei lasketa mukaan, niin tuntuu, ettei taida maailmassa montaa ihmistä olla, joita minun elämäni tai sen sujuminen aidosti tai oikeasti kiinnostaisi pätkän vertaan.

Jos minulla ei olisi niitä paria todella ihanaa ystävää, en tietäisi mitä tekisin. Ilman heitä olisin nyt niin lohduton.

Pelottava yksinäisyys

Olen ollut kauan tytär, tyttöystävä, kihlattu, avopuoliso, aviopuoliso ja äiti. En muista milloin olisin ollut muutamaa tuntia kauempaa yksin. Jatkossa tulen olemaan paljon yksin, tai niin ainakin luulen. Pitkän liiton aikana puoliso on usein ollut myös ainoa ystäväni. Lasten ollessa pieniä ystäviä on ehtinyt tapaamaan todella harvoin.

Olen todella sosiaalinen, joskin viime vuosina olen kaivannut yksinäisyyttä ja omaa rauhaa. Ehkä siksi, että omaa aikaa minulla ei juurikaan ole ollut. Ei ainakaan sellaista aikaa, jota en olisi käyttänyt supertehokkaasti siivoamiseen tai muihin tekemättömien projektien hoitamiseen tai urheiluun. Kaipaan hetkiä, jolloin minulla on kenties tylsää. Tiedän, että sen hetken koittaessa tuntuu taatusti kaikkea muuta kuin mukavalta. Pelottaa jäädä hiljaisuuteen omien ajatusten kanssa. Uskon kuitenkin, että juuri tuollaiset hetket auttavat minua ymmärtämään kuka oikeasti olen, mitä ja minne haluan. Tekee taatusti kipeää, mutta vain siten voin mennä eteenpäin elämässäni ja tulla onnelliseksi.

Koska olen sosiaalinen, pelkään hirvittävän paljon myös sitä, etten enää löydä rinnalleni toista tärkeää ihmistä. Uutta rakkautta. Onneksi minulla on lapset ja edes muutama rakas ystävä, sekä iso suku. Lisäksi haluaisin oppia rakastamaan itseäni ennen kuin olen valmis edes rakastamaan ketään toista ihmistä.

Julkistaminen

Uutinen erostamme on alkanut levitä. Tämä oli se asia, joka meitä kai molempia ahdisti eniten. Olemme sopineet, että ihan lähipiiriä lukuunottamatta emme kommentoi asiaa muille ihmisille. Toteamme asian olevan meidän välisen, olevamme väleissä ja että asiaan ei liity dramatiikkaa eikä kolmansia ihmisiä.

Yllättävintä on ollut lasten suhtautuminen, miten hyvin lapsemme ovat ottaneet tiedon vastaan. Voihan se olla, että kun ero konkretisoituu fyysiseksi, tulee uusia ulottuvuuksia ja tunteita.

Lähisukua on informoitu. Mummo ei kai vielä ole kuullut, koska hän ei vielä ole soittanut arvostellakseen "valintaani". Onhan se typerää erota jos puolisoni ei ole juoppo, väkivaltainen tai edes vieraissa naisissa viihtyvä.

Surullista on ollut nähdä joidenkin ihmisten olevan kykenemättömiä ymmärtämään, että kaksi yhdessä pitkään elänyttä ihmistä olevan kykeneviä eroamaan sopuisasti. Väkisin pitäisi alkaa riitelemään rahasta, lapsista ja erityisesti löytää syyllinen. Tai todeta automaattisesti syylliseksi se joka ei kuulu omaan sukuun tai leiriin.


Pian nähdään ketkä ovat todellisia ystäviä ja keihin voi luottaa jatkossakin. Itse en valitse mitään leiriä vaan olen avoin kaikelle. Toivon, että huhumyllyt olisivat armollisia ja ne eivät ainakaan tuhoaisi minun ja tulevan ex-puolisoni aikeita sopuisasta erosta. Sopuisa ero olisi kuitenkin lasten sekä lähipiirin kannalta kaikille parasta.

Päätöksiä

Puolisoni ja minä päätimme erota. Muutama viikko sitten puolisoni oli vielä ihmetteli, miksi olen niin onneton ja sanoi rakastavansa kahden edestä kunnes huono vaihe menee ohi. Äkkiä huomasin muutoksen ja huomasin miten ote irtosi vähän kerrallaan. Kysyin asiasta ja sain vastauksen jota kuvittelin odottaneeni ja halunneeni. Ensin olin helpottunut, muutaman tunnin kuluttua sanat "en voi rakastaa enää sinua" tuntuivatkin pahalta. Ei tilanne, vaan se, etten enää ollut rakastettava.

Seuraavana päivänä puhuimme lisää. Puoliso mietti, teemmekö nyt suuren virheen. Sitä seuraavana päivänä tuo lause kummitteli mielessäni, ja muistot yhteisistä hyvistä hetkistä vyöryivät yli kilpaa päässäni käynnistyvän tulevaisuuden suunnitelmien rinnalla. Päivä kului erillään, nukkumaan käydessä jatkoimme keskustelua. Olin pohtinut, että luovutimmeko sittenkin liian helpolla. Pitikö sittenkin vielä yrittää?

Puoliso sanoi, ettei enää halunnut aloittaa alusta. Hän oli nyt käynyt henkisen prosessin läpi ja halusi jatkaa eteenpäin. Tunnin sisällä tästä lauseesta kuulin, että hänen elämäänsä oli tullut uusi ihminen. Kun minun rakkauteni ei ollut läsnä, hänen tyhjiöönsä oli hiipinyt uusi ihminen. Minä olin läsnä, arki jatkui, mutta rakkaus oli oikeasti pois. Tiesimme molemmat, että tehty päätös oli oikea.