Kaksi vuotta

Erosta on reilu vuosi. Toki virallisesta julistuspäivästä on vasta puolisen vuotta, mutta siitä kun päätös erosta tehtiin on reilu vuosi. Minä erosin silloin. On aika analysoida kulunutta vuotta.

Ensimmäinen huomio on, että vuosi on mennyt nopeasti. Todella nopeasti. Olen kipuillut, mutta hetkeäkään en vieläkään ole katunut tekemääni ratkaisua. Silloinkin kun asiat ovat hetkittäin tuntuneet musertavilta olen ollut tyytyväinen siitä, että saan yksin päättää asioistani.

Asiat joita murehdin etukäteen ovat juurikin olleet niitä vaikeimpia, olin siis osannut varautua ihan kaikkeen (toistaiseksi ainakin).

Ehdottomasti vaikeinta on hetkittäinen yksinäisyys. Yksinäinen juhannus. Yksinäinen Pääsiäinen. Toki osasin myös nauttia yksinäisyydestä ja vapaudesta, mutta hetkittäin se on ollut vaikeaa. Kun uusi miesystävä viettää poikien viikonloppua niin koen itseni hylätyksi. Vain koska X ei koskaan viettänyt moisia.

Kuten aavistelin myös talousasiat ovat vaikeita. Erityisen vaikeaksi taloudellinen tilanne meni kun X muutti kauas ja minusta tuli yksinhuoltaja. Lapset ovat aina minulla, nuorempi käy satunnaisesti isänsä luona. Ruoka menot huimia, vanhempi lapsista täysi-ikäinen ja mukana kuvioissa usein myös vävykokelas. Rahaa kuluu aivan huikeita summia. Pärjään silti. Uudelle suhteelle löytyy harvoin kahden keskeistä aikaa, uusi miesystävä on todellakin joutunut ottamaan minun lisäkseni vastaan ihan koko perhe paketin.

Suhde ex-puolisoon toimi aluksi loistavan hyvin. Puhuinkin ihmisille, miten hyvin ero on sujunut. Kommunikaatio toimi, kyselin reseptejä ja todettiin miten molemmat ovat nyt onnellisempia. Sitten jotain tapahtui, en tiedä mitä. Epäilen, että Eksän uusi ihminen sekoitti pakkaa. Syitä en tiedä, mutta toivon, että jossain kohdassa tämäkin asetelma löytää uomansa ja tilanne tasapainottuu. Edessä on kuitenkin loppuelämän mittainen yhteistyö eksän kanssa. Onhan meillä yhteiset lapset ja toivottavasti jatkossa myös yhteiset lapsenlapset.

Suurin pelkoni oli yksin jäämisen pelko. Onnekkaasti löysin ehkä liiankin nopeasti uuden ihmisen. Rehellisyyden nimissä on todettava, että uusi ihmissuhde ei ole ollut helppo. Edelleen hetkittäin koen hyvin suurta epävarmuutta. Kun haistan epäkohtia nousee heti mieleen, että ei en halua huonoon suhteeseen. Olen erittäin epäluuloinen ja varovainen. En halua toistaa virhettä, että ajaudun suhteeseen missä en ole onnellinen tai missä minua ei arvosteta. En varmasti ole tällä asenteella maailman helpoin tyttöystävä. Siihen vielä ripaus mustasukkaisuutta, niin lähes "täydellinen" paketti on valmis.

Sanotaan (kuulemma), että erosta toipuminen vie vähintään kaksi vuotta. Toipuminen on mielestäni väärä sana. Enemmänkin on kyse uuteen elämään totuttautumisesta. Mitä pidempi liitto, mitä myrskyisämpi ero, sitä kauemmin kestää löytää oma elämä uudelleen. Uudet ihmiset ja elämän tilanteet hämmentävät aina hetkeksi tilannetta uudelleen.

On päiviä, jolloin kaikki sujuu. Hymyilen kilpaa auringon kanssa. On päiviä jolloin mikään ei suju. Mutta niitä on aina. Se on elämää, eikä välttämättä ollenkaan johdu mistään eroamisesta. Uskon vahvasti, että eron jälkeen, kuitenkin kurssi on kohti sellaista elämää, missä hymyillään useammin kuin itketään.

Kaikki muut paitsi minä

Muistat varmaan kuinka lapsena käytit sanoja "kaikki muut paitsi minä" halutessasi asioita. Kaikilla muilla oli asioita mitä sinulla ei ollut. Tai kaikki muut pääsivät paikkaan, jonne halusit. Lapsena saatoit aidosti uskoakin siihen, mitä sanoit. Jos viidellä luokan kymmenestä tytöstä oli tietynlaiset farkut, tuntui se siltä, että kaikilla oli. Ainakin kaikilla, jotka olivat yhtään mitään sinun mittarillasi. Tai niillä, joiden joukkoon halusit kuulua.

Hieman sellaiselta minusta tuntuu nyt onnellisuuden kanssa. Vähän sama asia kuin halutessasi vauvan näet ympärilläsi vain vauvoja ja raskaana olevia naisia. Tai halutessasi lomalle kaikki muut lähtevät matkalle.

Minä haluaisin olla onnellinen ja tuntuu, että ympärilläni on vain onnellisia ihmisiä. Ihan totta. Epäilen, että sosiaalinen media saa aikaa tämän vaikutelman. Tuntuu, että sosiaalisessa mediassa ihmiset tahtomattaan ovat yltiöpositiivisia. Negatiivisetkin tapahtumat usein verhotaan huumorilla tai jätetään kertomatta. Jos ja kun ihminen kommentoi työtään, perhettään, sukuaan tai parisuhdettaan negatiivisesti sosiaalisessa mediassa, niin silloin ollaan jo todella pahassa jamassa tai humalassa.

Onko vika siis minussa? Miksi minä edelleen pohdin lähes päivittäin onnellisuuttani? Nykyisin onnellisia hetkiä on elämässäni paljon enemmän kuin ennen eroa. Onnellisia hetkiä seuraa ahdistus ja pelko. Joskus tunnen itseni todella onnelliseksi, mutta vain hetkeä myöhemmin ahdistaa ja pelkään, että kaikki hyvä katoaa. Tsemppaan ja pinnistelen, että pysyisin positiivisena. Mutta yksinäisyydessä ja hiljaisena hetkinä vaivun helposti surullisuuteen. Jotenkin ne onnelliset hetket saavat synkät hetkeni vaikuttamaan entistäkin ahdistavimmilta, ero on niin valtava.

Olen pohtinut, että tarvitsisin keskusteluapua. Loputonta kuuntelijaa ja ihmistä joka osaisi tulkita tarpeitani ja ohjata harjailevaa toimintaani oikeaan suuntaan. Harmi, että ammattikeskustelijat maksavat niin paljon. Ystäviäni joihin luotan on kovin vähän. Heitä olen kuormittanut jo liikaakin.

Onneksi kevät jo pilkistää, kesällä on helpompi hengittää. Onhan?

Muutoksia

Vika ei ollut kiloissani. Karistin kiloja, mutta olin yhä onneton. Vika ei ollut stressaavassa työpaikassa, vaihdoin työpaikkaa ja silti olin onneton. Kaikki muukin muuttui. Myönnän, että moni asia otti kierteen huonompaan suuntaan. Elämä meni uusiksi ja pysyi silti täysin paikallaan. Olin onnettomampi kuin koskaan. Koti, jonne ennen oli kiire päästä ja jossa aina oli ollut hyvä olla muuttui paikaksi, jossa kävin nukkumassa ja syömässä. Pakenin ja viivyttelin. En laskenut päiviä lomaan vaan sen loppumiseen.

Hoikistunut nainen oli itsevarmempi ja kauniimpi. Miesten huomio tuntui hyvältä. Puoliso ei kehunut, ei nuorena eikä nyt. Jos kerjäsin kehua sen sain, mutta ei se ollut sama asia. Kun muut huomasivat minut, hän kehui kyllä. Mielestäni se vain tapahtui liian myöhään. Kun puhuin eroamisesta, hän totesi olevan väärin jos lähtisin nyt, kun olin hyvännäköinen. Hän oli mustasukkainen.

Olen kasvanut aikuiseksi naiseksi. Tiedän mitä haluan elämältä. Haluan asioita, joita hän ei halua. En halua asioita, joita hän haluaa. Eniten haluan rakastaa. Rakastaa intohimoisesti. Joku väittää, että omaan puolisoon voi rakastua uudelleen. Onko se mahdollista? Miten se onnistuu? Pitääkö ensin erota ja palata sitten takaisin yhteen? Vai pitääkö unohtaa koko asia?