Huono päivä

Tunne etten kuulu mihinkään,
kaikki on vierasta.
Harhailen, ajaudun päivästä toiseen.
Ei aikaa levätä, ei aikaa miettiä.
Olla lähellä, rakastaa.
Elämä on vähän sinne päin.
Vanha käytetty loppuun, rikottu ja heitetty pois.
Mikään ei ole tuttua, enää.
Mikään ei ole tuttua, VIELÄ.

Kaksi vuotta

Erosta on reilu vuosi. Toki virallisesta julistuspäivästä on vasta puolisen vuotta, mutta siitä kun päätös erosta tehtiin on reilu vuosi. Minä erosin silloin. On aika analysoida kulunutta vuotta.

Ensimmäinen huomio on, että vuosi on mennyt nopeasti. Todella nopeasti. Olen kipuillut, mutta hetkeäkään en vieläkään ole katunut tekemääni ratkaisua. Silloinkin kun asiat ovat hetkittäin tuntuneet musertavilta olen ollut tyytyväinen siitä, että saan yksin päättää asioistani.

Asiat joita murehdin etukäteen ovat juurikin olleet niitä vaikeimpia, olin siis osannut varautua ihan kaikkeen (toistaiseksi ainakin).

Ehdottomasti vaikeinta on hetkittäinen yksinäisyys. Yksinäinen juhannus. Yksinäinen Pääsiäinen. Toki osasin myös nauttia yksinäisyydestä ja vapaudesta, mutta hetkittäin se on ollut vaikeaa. Kun uusi miesystävä viettää poikien viikonloppua niin koen itseni hylätyksi. Vain koska X ei koskaan viettänyt moisia.

Kuten aavistelin myös talousasiat ovat vaikeita. Erityisen vaikeaksi taloudellinen tilanne meni kun X muutti kauas ja minusta tuli yksinhuoltaja. Lapset ovat aina minulla, nuorempi käy satunnaisesti isänsä luona. Ruoka menot huimia, vanhempi lapsista täysi-ikäinen ja mukana kuvioissa usein myös vävykokelas. Rahaa kuluu aivan huikeita summia. Pärjään silti. Uudelle suhteelle löytyy harvoin kahden keskeistä aikaa, uusi miesystävä on todellakin joutunut ottamaan minun lisäkseni vastaan ihan koko perhe paketin.

Suhde ex-puolisoon toimi aluksi loistavan hyvin. Puhuinkin ihmisille, miten hyvin ero on sujunut. Kommunikaatio toimi, kyselin reseptejä ja todettiin miten molemmat ovat nyt onnellisempia. Sitten jotain tapahtui, en tiedä mitä. Epäilen, että Eksän uusi ihminen sekoitti pakkaa. Syitä en tiedä, mutta toivon, että jossain kohdassa tämäkin asetelma löytää uomansa ja tilanne tasapainottuu. Edessä on kuitenkin loppuelämän mittainen yhteistyö eksän kanssa. Onhan meillä yhteiset lapset ja toivottavasti jatkossa myös yhteiset lapsenlapset.

Suurin pelkoni oli yksin jäämisen pelko. Onnekkaasti löysin ehkä liiankin nopeasti uuden ihmisen. Rehellisyyden nimissä on todettava, että uusi ihmissuhde ei ole ollut helppo. Edelleen hetkittäin koen hyvin suurta epävarmuutta. Kun haistan epäkohtia nousee heti mieleen, että ei en halua huonoon suhteeseen. Olen erittäin epäluuloinen ja varovainen. En halua toistaa virhettä, että ajaudun suhteeseen missä en ole onnellinen tai missä minua ei arvosteta. En varmasti ole tällä asenteella maailman helpoin tyttöystävä. Siihen vielä ripaus mustasukkaisuutta, niin lähes "täydellinen" paketti on valmis.

Sanotaan (kuulemma), että erosta toipuminen vie vähintään kaksi vuotta. Toipuminen on mielestäni väärä sana. Enemmänkin on kyse uuteen elämään totuttautumisesta. Mitä pidempi liitto, mitä myrskyisämpi ero, sitä kauemmin kestää löytää oma elämä uudelleen. Uudet ihmiset ja elämän tilanteet hämmentävät aina hetkeksi tilannetta uudelleen.

On päiviä, jolloin kaikki sujuu. Hymyilen kilpaa auringon kanssa. On päiviä jolloin mikään ei suju. Mutta niitä on aina. Se on elämää, eikä välttämättä ollenkaan johdu mistään eroamisesta. Uskon vahvasti, että eron jälkeen, kuitenkin kurssi on kohti sellaista elämää, missä hymyillään useammin kuin itketään.

Kaikki muut paitsi minä

Muistat varmaan kuinka lapsena käytit sanoja "kaikki muut paitsi minä" halutessasi asioita. Kaikilla muilla oli asioita mitä sinulla ei ollut. Tai kaikki muut pääsivät paikkaan, jonne halusit. Lapsena saatoit aidosti uskoakin siihen, mitä sanoit. Jos viidellä luokan kymmenestä tytöstä oli tietynlaiset farkut, tuntui se siltä, että kaikilla oli. Ainakin kaikilla, jotka olivat yhtään mitään sinun mittarillasi. Tai niillä, joiden joukkoon halusit kuulua.

Hieman sellaiselta minusta tuntuu nyt onnellisuuden kanssa. Vähän sama asia kuin halutessasi vauvan näet ympärilläsi vain vauvoja ja raskaana olevia naisia. Tai halutessasi lomalle kaikki muut lähtevät matkalle.

Minä haluaisin olla onnellinen ja tuntuu, että ympärilläni on vain onnellisia ihmisiä. Ihan totta. Epäilen, että sosiaalinen media saa aikaa tämän vaikutelman. Tuntuu, että sosiaalisessa mediassa ihmiset tahtomattaan ovat yltiöpositiivisia. Negatiivisetkin tapahtumat usein verhotaan huumorilla tai jätetään kertomatta. Jos ja kun ihminen kommentoi työtään, perhettään, sukuaan tai parisuhdettaan negatiivisesti sosiaalisessa mediassa, niin silloin ollaan jo todella pahassa jamassa tai humalassa.

Onko vika siis minussa? Miksi minä edelleen pohdin lähes päivittäin onnellisuuttani? Nykyisin onnellisia hetkiä on elämässäni paljon enemmän kuin ennen eroa. Onnellisia hetkiä seuraa ahdistus ja pelko. Joskus tunnen itseni todella onnelliseksi, mutta vain hetkeä myöhemmin ahdistaa ja pelkään, että kaikki hyvä katoaa. Tsemppaan ja pinnistelen, että pysyisin positiivisena. Mutta yksinäisyydessä ja hiljaisena hetkinä vaivun helposti surullisuuteen. Jotenkin ne onnelliset hetket saavat synkät hetkeni vaikuttamaan entistäkin ahdistavimmilta, ero on niin valtava.

Olen pohtinut, että tarvitsisin keskusteluapua. Loputonta kuuntelijaa ja ihmistä joka osaisi tulkita tarpeitani ja ohjata harjailevaa toimintaani oikeaan suuntaan. Harmi, että ammattikeskustelijat maksavat niin paljon. Ystäviäni joihin luotan on kovin vähän. Heitä olen kuormittanut jo liikaakin.

Onneksi kevät jo pilkistää, kesällä on helpompi hengittää. Onhan?

Haaleassa palelee

Matkani kohti onnellisuutta tuntuu taas vaikealta. Kyyneliä on taas vuodatettu joka päivä. Jokainen päivä on enemmän uhka kuin mahdollisuus. Kaikki asiat takkuavat. Pahimmat pelot tuntuvat käyvän toteen. Pahin pelkoni oli yksinäisyys ja nyt tuntuu, että yksinäisyys on saavuttanut minut. Kaikki kärjistyi kun koin pahoja fyysisiä kipuja ja koin, että minut hylättiin täysin. Kipujeni kanssa itkin ja tein lumitöitä. Yksin.

Yksinäisyys helpottaa hetkeksi kun miesystävä on käden ulottuvilla. Pelkään menettämistä enkä uskalla ääneen sanoa, että mitä haluan ihmissuhteelta. Hän kutsui minua osa-aika avovaimoksi ja sitä se on. Osan ajasta hän on täysin poissa. Joskus jopa silloin kun on fyysisesti läsnä. Tuntuu, että minä haluan niin paljon ja hänelle riittää niin vähän.

Olenko liian vaativa rakkaudessa? En osaa olla haalea. Minä olen vain kuuma tai kylmä. On tai off. Kaikki tai ei mitään.

Pitää olla vahva. Pitää olla rohkea. Ei pidä tyytyä haaleaan. On kohdattava menettämisen pelko. On sanottava ääneen mitään haluaa. Vaikka se tarkoittaisi menettämistä. Olenko oikeassa?

Tummia pilviä

Lapsi puhui jouluna, että isi muuttaa pian naisystävänsä luo. Iloisesti kertoi, ymmärtämättä mitä se oikeasti tarkoittaa. Isällä on sitten enemmän rahaa. Onhan sillä sitten. Ja enemmän aikaa, mutta ei sinulle rakas lapseni. (olisi tehnyt mieli sanoa).

Käytännössä hyvin toiminut järjestely, jossa lapsi viettää vuoroviikot minun ja vuoroviikot isänsä luona loppuu nyt sitten lyhyeen. Ex perustelee kaiken vuokrarahojen säästämisellä. Varmaan perustelee niin itselleenkin. Oikeasti todellista säästöä ei synny juurikaan, koska nyt ex joutuu sitten elatusmaksuja maksamaan ja työmatkansa pidentyy. Jos säästöä syntyy satanen tai kaksi kuussa, niin onko se sen arvoista, että menettää tyttärensä?

Haluaa tavata tytärtä kyllä. Alkuun varmaan parina viikonloppuna kuukaudessa. Sitten vaan tulee kaikkea, ettei ehdikään. Tyttökään ei halua lähteä kauas maaseutu kylään, jossa ei ole kavereita, eikä yhtään omia tavaroita. Minäkään en halua pakata tytölle tarpeita ja taas purkaa. Noutaa kaukaa unohtuneita matkapuhelimen latureita tai koulukirjoja. Pian alkaa murrosikä, luulen, että silloin vielä vähemmän haluaa lähteä pois kotoa viikonloppua viettämään. Isästä tulee "Linnanmäki-setä". Henkilö, jonka kanssa vietetään kesällä pari päivää.

Ex on tuntenut naisen puolisen vuotta. Sen vuoksi on valmis lapsensa hylkäämään. Mies, joka itki ennen eroa, ettei voi elää päivääkään ilman lapsiaan. Justiinsa. Järki-ihmisenä en ymmärrä, mihin on niin hoppu? (niin joo se raha loppuu, minne lie tuhlannut ne rahat jotka sai kun ostin häneltä asunnostamme puolikkaan). Miksi mies on niin lapanen, ettei nainen voi muuttaa miehen luo tai mikseivät etsi yhteistä kotia läheltä lasta? Eikö nainen voi sietää lastani?

Olen itkenyt niin paljon. En voi ymmärtää. Toki pohdin myös omaa jaksamistani. Vuoroviikot auttoivat jaksamaan. Mietin olenko itsekäs kun pelkään, miten jaksan? Pakko lienee luopua omasta opiskelemisesta. Itselläni on pitkä työmatka, joka syö 1,5 h joka päivä. Saa nähdä jaksaako sitä, enää hirveästi harrastaakaan? Kodinhoito oli vuoroviikoilla helpompaa, samoin omien asioiden hoitaminen.

Eniten olen kuitenkin surrut lapseni puolesta. Haluaisin tietenkin ajatella, että minä ja lapseni olemme jatkossa läheisempiä kuin koskaan. Minä ja hän emme menetä mitään. Ainoa, joka menettää on exmies.

Hieman pelottaa myös miten minun uuden ihmissuhteeni käy. Olemme tapailleet enemmän silloin kuin lapsi on ollut isänsä luona. Toki myös lapsen läsnäollessa. Mies ja lapsi tulevat ihan mukavasti toimeen keskenään. Miesystäväni ymmärsi pelkoni ja miksi itkin. Ihanasti totesi, "että kyllä me tästäkin selvitään".

Lapselle sanoin, että minun ja hänen väliinsä ei koskaan tule ketään tärkeämpää. Kukaan miesystävä ei mene hänen edelleen.

Siltikään ei ole mielestäni reilua, että jatkossa minä hoidan lapsen arjen. Minä olen se, joka vaatii ja kasvattaa. Nalkuttaa ja nalkuttaa. Vaati osallistumaan kotitöihin, tekemään läksyjä. Minä olen se joka korjaa oksennukset ja hoitaa vanhempainillat sekä hammaslääkärissä käymiset. Iskän kanssa tehdään vaan kivoja juttuja, koska siellä ollaan kylässä, se ei ole enää toinen koti. Toisaalta lapsi on kyllä tähän astikin puhunut aina menevänsä isälle ja tulevansa sitten taas viikon päästä kotiin.

Kumpa voisin nähdä vuoden päähän, pärjäänkö minä? Jaksanko minä?

Pieniä onnen hetkiä

Kylläpä tuntuu hassulta ajatella asiaa näin, mutta jos minulta kysytään niin paras aika vuodesta erota on ehdottomasti keväällä. Toisaalta, ei minulla ole kokemustakaan muusta kuin keväällä eroamisesta. Osaisin kuitenkin kuvitella, että keväällä luonnon herääminen talviunesta ja sen jälkeen koittava kesä tekevät eroprosessista paljon helpompaa kuin synkkä syksy ja sitä seuraava perhejuhlien kausi.

Tapasin melko pian eropäätöksen jälkeen uuden ihmisen. Ihan sattumalta ilman tarkoitusta tutustua keneenkään. Minunhan piti rauhassa totutella olemaan yksin ja opetella rakastamaan itseäni ihan kaikessa rauhassa. Ennen kaikkea minun piti olla erittäin ronkeli sitten kun uuden ihmisen elämääni sisään päästäisin.

Elämä vaan ei taaskaan mennyt ihan niinkuin ajattelin. Tapasin siis uuden ihmisen - ihan sattumalta. Tapailimme ensin harvakseltaan. Ajattelin viettäväni muutamia iloisia ja lohdullisia hetkiä tämän uuden ihmisen seurassa. Ajattelin, että hän on se laastari, joka eheyttää minua. Vaikka enhän minä tainnut kauhean rikki olla edes. Olin niin kauan ollut suhteessa joka ei toiminut.

Uusi suhde eteni pikku hiljaa, kevät muuttui kesäksi. Ensin sovittiin, ettei tavata muita ihmisiä tai jos tavataan, niin sitten ei enää tapailla toisiamme. Tapasimme useammin ja useammin. Pidimme yhteyttä lähes joka päivä. Jossain kohdassa lakkasin merkitsemästä kalenteriini päiviä, jolloin tapasimme. Ennen pitkää pohdimme yhdessä, että pitäisikö suhteesta tehdä oikea suhde. Sellainen, johon molemmat panostaisivat oikeasti. Yhtälö ei ollut helppo. Päätimme kokeilla, ajatellen, että eipähän sitten ainakaan jää askarruttamaan olisiko siitä voinut oikeasti tulla jotakin.

Luulen, että siinä hetkessä tietty raja oli saavutettu. Se raja, jossa uusi ihmissuhde alkaa väistämättä kääntyä vakavammaksi tai sitten se vaan hajoaa mahdottomuuteensa. Jonkinlainen saturoitumispiste. Ajatus siitä, että ei enää tapaisi toista ihmistä alkaa tuntua kurjalta.

En minä vieläkään oikein uskalla hengittää. Enkä minä vieläkään oikein uskalla rakastaa. Uskallan välittää. Uskallan sanoa ääneen, että välitän. Että välitän oikein kovasti. Että toinen on tärkeä. Mutta kyllä minä vielä pelkään kovasti. Pelkään, että menetän. Että sattuu ja pettyy. Kovin yritän elää päivän ja hetken kerrallaan. En miettiä turhia. Yritän nauttia pienistä onnen hetkistäni. Yritän uskoa, että se toinen ihminen todellakin tarkoittaa kaikkea mitä sanoo. Yritän unohtaa kaiken muun kokemani. Antaa uudelle ihmiselle ja itselleni mahdollisuuden.

Keväällä on helppo erota. Kesällä on helppo tutustua. Syksyllä on helppo ihastua. Joko talvella uskallan rakastaa?

Pitäisikö ex poistaa kavereista?

Ex-mieheni on löytänyt uuden rakkauden. Olen todella iloinen hänen puolestaan. Ihan todella oikeasti. En ole mustasukkainen naisesta ollenkaan, toivon heille kaikkea hyvää. Olemme exän kanssa ihan hyvissä väleissä.

Itsellänikin on uusi suhde ja olen siihen ihan tyytyväinen, en uskalla äänen sanoa olevani (se o:lla alkava sana jota kohti tämä blogini toteaa olevansa menossa).

Ja kyllä, nyt tulee se mutta. Se, jonka ehkä huomasitte leijuvan jo ilmassa.

Mietin kovasti, että pitäisikö minun poistaa ex-mieheni facebook kavereistani? Lähes viisikymppinen exäni ei nimittäin itse tajua rakkauden huumassaan, miten "in your face" hänen kaikki sydämelliset rakastuneiden ihmisten pusi-pusi tilapäivitykset ovat. En jaksa uskoa, että hän julkisesti haluaisi julistaa onneaa vain minua kiusatakseen, mutta jotenkin minulla on yhteisien tuttavien, sukulaisten ja erityisesti lasteni vuoksi tosi kiusallinen olo.

Vähän kuin tirkistelisi hänen makuuhuoneeseensa - vaikkei edes halua.

Toisaalta luulen, että jos jaksan hetken vielä tätä heidän rakastumisensa alkuhuumaa somessa todistaa, niin aika luultavasti korjaisi tilanteen. Ehkä maltillisempaa olisi siis vaan jotenkin plokata hänen uutisvirtansa. Toisaalta jos hän joskus laittaisi jotakin lapsiimme liittyvää niin toki se olisi mukava nähdäkin.

Olisi mukava tästä asiasta kuulla muiden mielipiteitä, pitäiskö onnesta pursuava ja rönsyilevä ex poistaa facebook kavereista?