Haaleassa palelee

Matkani kohti onnellisuutta tuntuu taas vaikealta. Kyyneliä on taas vuodatettu joka päivä. Jokainen päivä on enemmän uhka kuin mahdollisuus. Kaikki asiat takkuavat. Pahimmat pelot tuntuvat käyvän toteen. Pahin pelkoni oli yksinäisyys ja nyt tuntuu, että yksinäisyys on saavuttanut minut. Kaikki kärjistyi kun koin pahoja fyysisiä kipuja ja koin, että minut hylättiin täysin. Kipujeni kanssa itkin ja tein lumitöitä. Yksin.

Yksinäisyys helpottaa hetkeksi kun miesystävä on käden ulottuvilla. Pelkään menettämistä enkä uskalla ääneen sanoa, että mitä haluan ihmissuhteelta. Hän kutsui minua osa-aika avovaimoksi ja sitä se on. Osan ajasta hän on täysin poissa. Joskus jopa silloin kun on fyysisesti läsnä. Tuntuu, että minä haluan niin paljon ja hänelle riittää niin vähän.

Olenko liian vaativa rakkaudessa? En osaa olla haalea. Minä olen vain kuuma tai kylmä. On tai off. Kaikki tai ei mitään.

Pitää olla vahva. Pitää olla rohkea. Ei pidä tyytyä haaleaan. On kohdattava menettämisen pelko. On sanottava ääneen mitään haluaa. Vaikka se tarkoittaisi menettämistä. Olenko oikeassa?

Tummia pilviä

Lapsi puhui jouluna, että isi muuttaa pian naisystävänsä luo. Iloisesti kertoi, ymmärtämättä mitä se oikeasti tarkoittaa. Isällä on sitten enemmän rahaa. Onhan sillä sitten. Ja enemmän aikaa, mutta ei sinulle rakas lapseni. (olisi tehnyt mieli sanoa).

Käytännössä hyvin toiminut järjestely, jossa lapsi viettää vuoroviikot minun ja vuoroviikot isänsä luona loppuu nyt sitten lyhyeen. Ex perustelee kaiken vuokrarahojen säästämisellä. Varmaan perustelee niin itselleenkin. Oikeasti todellista säästöä ei synny juurikaan, koska nyt ex joutuu sitten elatusmaksuja maksamaan ja työmatkansa pidentyy. Jos säästöä syntyy satanen tai kaksi kuussa, niin onko se sen arvoista, että menettää tyttärensä?

Haluaa tavata tytärtä kyllä. Alkuun varmaan parina viikonloppuna kuukaudessa. Sitten vaan tulee kaikkea, ettei ehdikään. Tyttökään ei halua lähteä kauas maaseutu kylään, jossa ei ole kavereita, eikä yhtään omia tavaroita. Minäkään en halua pakata tytölle tarpeita ja taas purkaa. Noutaa kaukaa unohtuneita matkapuhelimen latureita tai koulukirjoja. Pian alkaa murrosikä, luulen, että silloin vielä vähemmän haluaa lähteä pois kotoa viikonloppua viettämään. Isästä tulee "Linnanmäki-setä". Henkilö, jonka kanssa vietetään kesällä pari päivää.

Ex on tuntenut naisen puolisen vuotta. Sen vuoksi on valmis lapsensa hylkäämään. Mies, joka itki ennen eroa, ettei voi elää päivääkään ilman lapsiaan. Justiinsa. Järki-ihmisenä en ymmärrä, mihin on niin hoppu? (niin joo se raha loppuu, minne lie tuhlannut ne rahat jotka sai kun ostin häneltä asunnostamme puolikkaan). Miksi mies on niin lapanen, ettei nainen voi muuttaa miehen luo tai mikseivät etsi yhteistä kotia läheltä lasta? Eikö nainen voi sietää lastani?

Olen itkenyt niin paljon. En voi ymmärtää. Toki pohdin myös omaa jaksamistani. Vuoroviikot auttoivat jaksamaan. Mietin olenko itsekäs kun pelkään, miten jaksan? Pakko lienee luopua omasta opiskelemisesta. Itselläni on pitkä työmatka, joka syö 1,5 h joka päivä. Saa nähdä jaksaako sitä, enää hirveästi harrastaakaan? Kodinhoito oli vuoroviikoilla helpompaa, samoin omien asioiden hoitaminen.

Eniten olen kuitenkin surrut lapseni puolesta. Haluaisin tietenkin ajatella, että minä ja lapseni olemme jatkossa läheisempiä kuin koskaan. Minä ja hän emme menetä mitään. Ainoa, joka menettää on exmies.

Hieman pelottaa myös miten minun uuden ihmissuhteeni käy. Olemme tapailleet enemmän silloin kuin lapsi on ollut isänsä luona. Toki myös lapsen läsnäollessa. Mies ja lapsi tulevat ihan mukavasti toimeen keskenään. Miesystäväni ymmärsi pelkoni ja miksi itkin. Ihanasti totesi, "että kyllä me tästäkin selvitään".

Lapselle sanoin, että minun ja hänen väliinsä ei koskaan tule ketään tärkeämpää. Kukaan miesystävä ei mene hänen edelleen.

Siltikään ei ole mielestäni reilua, että jatkossa minä hoidan lapsen arjen. Minä olen se, joka vaatii ja kasvattaa. Nalkuttaa ja nalkuttaa. Vaati osallistumaan kotitöihin, tekemään läksyjä. Minä olen se joka korjaa oksennukset ja hoitaa vanhempainillat sekä hammaslääkärissä käymiset. Iskän kanssa tehdään vaan kivoja juttuja, koska siellä ollaan kylässä, se ei ole enää toinen koti. Toisaalta lapsi on kyllä tähän astikin puhunut aina menevänsä isälle ja tulevansa sitten taas viikon päästä kotiin.

Kumpa voisin nähdä vuoden päähän, pärjäänkö minä? Jaksanko minä?

Pieniä onnen hetkiä

Kylläpä tuntuu hassulta ajatella asiaa näin, mutta jos minulta kysytään niin paras aika vuodesta erota on ehdottomasti keväällä. Toisaalta, ei minulla ole kokemustakaan muusta kuin keväällä eroamisesta. Osaisin kuitenkin kuvitella, että keväällä luonnon herääminen talviunesta ja sen jälkeen koittava kesä tekevät eroprosessista paljon helpompaa kuin synkkä syksy ja sitä seuraava perhejuhlien kausi.

Tapasin melko pian eropäätöksen jälkeen uuden ihmisen. Ihan sattumalta ilman tarkoitusta tutustua keneenkään. Minunhan piti rauhassa totutella olemaan yksin ja opetella rakastamaan itseäni ihan kaikessa rauhassa. Ennen kaikkea minun piti olla erittäin ronkeli sitten kun uuden ihmisen elämääni sisään päästäisin.

Elämä vaan ei taaskaan mennyt ihan niinkuin ajattelin. Tapasin siis uuden ihmisen - ihan sattumalta. Tapailimme ensin harvakseltaan. Ajattelin viettäväni muutamia iloisia ja lohdullisia hetkiä tämän uuden ihmisen seurassa. Ajattelin, että hän on se laastari, joka eheyttää minua. Vaikka enhän minä tainnut kauhean rikki olla edes. Olin niin kauan ollut suhteessa joka ei toiminut.

Uusi suhde eteni pikku hiljaa, kevät muuttui kesäksi. Ensin sovittiin, ettei tavata muita ihmisiä tai jos tavataan, niin sitten ei enää tapailla toisiamme. Tapasimme useammin ja useammin. Pidimme yhteyttä lähes joka päivä. Jossain kohdassa lakkasin merkitsemästä kalenteriini päiviä, jolloin tapasimme. Ennen pitkää pohdimme yhdessä, että pitäisikö suhteesta tehdä oikea suhde. Sellainen, johon molemmat panostaisivat oikeasti. Yhtälö ei ollut helppo. Päätimme kokeilla, ajatellen, että eipähän sitten ainakaan jää askarruttamaan olisiko siitä voinut oikeasti tulla jotakin.

Luulen, että siinä hetkessä tietty raja oli saavutettu. Se raja, jossa uusi ihmissuhde alkaa väistämättä kääntyä vakavammaksi tai sitten se vaan hajoaa mahdottomuuteensa. Jonkinlainen saturoitumispiste. Ajatus siitä, että ei enää tapaisi toista ihmistä alkaa tuntua kurjalta.

En minä vieläkään oikein uskalla hengittää. Enkä minä vieläkään oikein uskalla rakastaa. Uskallan välittää. Uskallan sanoa ääneen, että välitän. Että välitän oikein kovasti. Että toinen on tärkeä. Mutta kyllä minä vielä pelkään kovasti. Pelkään, että menetän. Että sattuu ja pettyy. Kovin yritän elää päivän ja hetken kerrallaan. En miettiä turhia. Yritän nauttia pienistä onnen hetkistäni. Yritän uskoa, että se toinen ihminen todellakin tarkoittaa kaikkea mitä sanoo. Yritän unohtaa kaiken muun kokemani. Antaa uudelle ihmiselle ja itselleni mahdollisuuden.

Keväällä on helppo erota. Kesällä on helppo tutustua. Syksyllä on helppo ihastua. Joko talvella uskallan rakastaa?

Pitäisikö ex poistaa kavereista?

Ex-mieheni on löytänyt uuden rakkauden. Olen todella iloinen hänen puolestaan. Ihan todella oikeasti. En ole mustasukkainen naisesta ollenkaan, toivon heille kaikkea hyvää. Olemme exän kanssa ihan hyvissä väleissä.

Itsellänikin on uusi suhde ja olen siihen ihan tyytyväinen, en uskalla äänen sanoa olevani (se o:lla alkava sana jota kohti tämä blogini toteaa olevansa menossa).

Ja kyllä, nyt tulee se mutta. Se, jonka ehkä huomasitte leijuvan jo ilmassa.

Mietin kovasti, että pitäisikö minun poistaa ex-mieheni facebook kavereistani? Lähes viisikymppinen exäni ei nimittäin itse tajua rakkauden huumassaan, miten "in your face" hänen kaikki sydämelliset rakastuneiden ihmisten pusi-pusi tilapäivitykset ovat. En jaksa uskoa, että hän julkisesti haluaisi julistaa onneaa vain minua kiusatakseen, mutta jotenkin minulla on yhteisien tuttavien, sukulaisten ja erityisesti lasteni vuoksi tosi kiusallinen olo.

Vähän kuin tirkistelisi hänen makuuhuoneeseensa - vaikkei edes halua.

Toisaalta luulen, että jos jaksan hetken vielä tätä heidän rakastumisensa alkuhuumaa somessa todistaa, niin aika luultavasti korjaisi tilanteen. Ehkä maltillisempaa olisi siis vaan jotenkin plokata hänen uutisvirtansa. Toisaalta jos hän joskus laittaisi jotakin lapsiimme liittyvää niin toki se olisi mukava nähdäkin.

Olisi mukava tästä asiasta kuulla muiden mielipiteitä, pitäiskö onnesta pursuava ja rönsyilevä ex poistaa facebook kavereista?

Vuoristoradalla

Nyt olen elänyt omillani muutaman viikon. Puolisosta on tulossa ex. Kaikki tuntuu oudolta. Joudun miettimään miten puhun kodistani. Onko se minun vai meidän? Lapsethan kuitenkin asuvat vielä siellä kanssani, ainakin osan ajasta. Lasten isä on lasten isi, mutta jotenkin tuntuu hölmöltä itse enää isitellä, etunimen käyttäminen kai kuuluu tässä kohdin asiaan, tai ainakin tuo isä olisi vähän virallisempi.

Vanhempi kyseli tuleeko minusta nyt neiti jälleen, no ei tule. Nuorempi oli sitä mieltä, että äidistä tulee nyt leski. Toivottavasti ei kuitenkaan. Onko ihme jos lapsia askarruttaa kun itsekin olen ihan pihalla.

Ensimmäinen viikko oli aivan epätodellinen. Elin kuin unessa, jopa ruokakaupassa käyminen tuntui hassulta kun sain ihan itse valita mitä ostan. Ei tarvinut ehdotella tai kysellä. Ostin vaan. Ihan hassua, aikuinen ihminen ja kokee olevansa höpsö ruokakaupassa. Eikä siinä vielä kaikki. Puoliso teki aina ruokaa ja oli siinä todella hyvä. Pohdin, että kuolen ehkä nälkään tai joudun tyytymään peruspöperöihin. Ensimmäiset viikot ovat opettaneet, että ilmeisesti ruokaa voi oppia tekeämään seuraamalla sen valmistumista vierestä ja syömällä hyvää ruokaa. Jopa lapsoset ovat olleet yllättyneitä (tai ainakin ovat valehdelleet kauniisti) miten äitikin osaa. 

Käytännön toimiin on ollut helppo hukuttautua. On helppo järjestellä tavaroita ja rakentaa uutta. Tässä kohdin exällä on varmasti helpompaa orientoitua uuteen elämään, koska hän muutti kokonaan uuteen ympäristöön. Iso osa yhteisistä ja exän omista tavaroista jäi minun lajiteltavakseni. Joskus se tuntuu helpolta työltä. Nautin vapautuvasta kaappitilasta. Toisinaan tavaroiden lajittelu on vaikeaa kun ei tiedä mitä toinen haluaa. Joskus kiukuttaa kun laatikot seisovat tielläni päivä tolkulla ennen kuin ex ne noutaa luokseen.

Konkreettisia asioita vaikeampaa on kohdata tunteet. Ehei, en ole vielä ainakaan tullut katuma päälle. Suurimman osan ajasta olen hyvin tyytyväinen tekemääni ratkaisuun. Nautin rauhasta ja hiljaisuudesta. Nautin itsenäisyydestäni. Silti tulee hetkiä, että alkaa pelottamaan. Mitä jos olenkin oikeasti loppuelämäni yksinäinen? Juuri nyt yksinäisyys on vielä mukavaa, mutta kyllä minä tiedän jo nyt, että kaipaan viereeni toista ihmistä, jonka kanssa vietän aikaani. Ihmistä joka rakastaa minua ja jota rakastan. Kuopukseni kysyi jo alkumetreillä, että aionko hankkia uuden miehen? Sanoin, että ei niitä niin vaan hankita, ei voi tietää.

Yksinjäämisen pelko oli koko eroprosessissa minulle se suurin pelko. Suurempi kuin se miten ihmiset suhtautuvat tai suurempi kuin se, että miten pärjään taloudellisesti. Päätin, että parempi yksin kun ahdistuneena toimimattomassa suhteessa. Toki toivon myös, että kaikki ne ihanat ihmiset, jotka ovat vakuuttaneet, että en jää yksin olisivat oikeassa.

Repikää minut palasiksi

Tänään on sellainen tunne, ettei mikään riitä. Mikään ei oikein onnistu tai mene hyvin. Eroprosessiin liittyy hirvittävä määrä papereita ja selvitettävää. Kaikki maksaa hirveästi.

Aivan kun tuossa sotkussa ei olisi tarpeeksi jaksamista, on kohtalo tai sattuma heittänyt nyt vielä kaikkea pientä ylimääräistä laakakierrettä vyönalle.

Mietin, että onko jossain olemassa ihmisiä, jotka haluaisivat aidosti minulle hyvää? Jos äitiä ja ihan lähisukua ei lasketa mukaan, niin tuntuu, ettei taida maailmassa montaa ihmistä olla, joita minun elämäni tai sen sujuminen aidosti tai oikeasti kiinnostaisi pätkän vertaan.

Jos minulla ei olisi niitä paria todella ihanaa ystävää, en tietäisi mitä tekisin. Ilman heitä olisin nyt niin lohduton.

Pelottava yksinäisyys

Olen ollut kauan tytär, tyttöystävä, kihlattu, avopuoliso, aviopuoliso ja äiti. En muista milloin olisin ollut muutamaa tuntia kauempaa yksin. Jatkossa tulen olemaan paljon yksin, tai niin ainakin luulen. Pitkän liiton aikana puoliso on usein ollut myös ainoa ystäväni. Lasten ollessa pieniä ystäviä on ehtinyt tapaamaan todella harvoin.

Olen todella sosiaalinen, joskin viime vuosina olen kaivannut yksinäisyyttä ja omaa rauhaa. Ehkä siksi, että omaa aikaa minulla ei juurikaan ole ollut. Ei ainakaan sellaista aikaa, jota en olisi käyttänyt supertehokkaasti siivoamiseen tai muihin tekemättömien projektien hoitamiseen tai urheiluun. Kaipaan hetkiä, jolloin minulla on kenties tylsää. Tiedän, että sen hetken koittaessa tuntuu taatusti kaikkea muuta kuin mukavalta. Pelottaa jäädä hiljaisuuteen omien ajatusten kanssa. Uskon kuitenkin, että juuri tuollaiset hetket auttavat minua ymmärtämään kuka oikeasti olen, mitä ja minne haluan. Tekee taatusti kipeää, mutta vain siten voin mennä eteenpäin elämässäni ja tulla onnelliseksi.

Koska olen sosiaalinen, pelkään hirvittävän paljon myös sitä, etten enää löydä rinnalleni toista tärkeää ihmistä. Uutta rakkautta. Onneksi minulla on lapset ja edes muutama rakas ystävä, sekä iso suku. Lisäksi haluaisin oppia rakastamaan itseäni ennen kuin olen valmis edes rakastamaan ketään toista ihmistä.