Ex-mieheni on löytänyt uuden rakkauden. Olen todella iloinen hänen puolestaan. Ihan todella oikeasti. En ole mustasukkainen naisesta ollenkaan, toivon heille kaikkea hyvää. Olemme exän kanssa ihan hyvissä väleissä.
Itsellänikin on uusi suhde ja olen siihen ihan tyytyväinen, en uskalla äänen sanoa olevani (se o:lla alkava sana jota kohti tämä blogini toteaa olevansa menossa).
Ja kyllä, nyt tulee se mutta. Se, jonka ehkä huomasitte leijuvan jo ilmassa.
Mietin kovasti, että pitäisikö minun poistaa ex-mieheni facebook kavereistani? Lähes viisikymppinen exäni ei nimittäin itse tajua rakkauden huumassaan, miten "in your face" hänen kaikki sydämelliset rakastuneiden ihmisten pusi-pusi tilapäivitykset ovat. En jaksa uskoa, että hän julkisesti haluaisi julistaa onneaa vain minua kiusatakseen, mutta jotenkin minulla on yhteisien tuttavien, sukulaisten ja erityisesti lasteni vuoksi tosi kiusallinen olo.
Vähän kuin tirkistelisi hänen makuuhuoneeseensa - vaikkei edes halua.
Toisaalta luulen, että jos jaksan hetken vielä tätä heidän rakastumisensa alkuhuumaa somessa todistaa, niin aika luultavasti korjaisi tilanteen. Ehkä maltillisempaa olisi siis vaan jotenkin plokata hänen uutisvirtansa. Toisaalta jos hän joskus laittaisi jotakin lapsiimme liittyvää niin toki se olisi mukava nähdäkin.
Olisi mukava tästä asiasta kuulla muiden mielipiteitä, pitäiskö onnesta pursuava ja rönsyilevä ex poistaa facebook kavereista?
torstai 14. elokuuta 2014
tiistai 24. kesäkuuta 2014
Vuoristoradalla
Nyt olen elänyt omillani muutaman viikon. Puolisosta on tulossa ex. Kaikki tuntuu oudolta. Joudun miettimään miten puhun kodistani. Onko se minun vai meidän? Lapsethan kuitenkin asuvat vielä siellä kanssani, ainakin osan ajasta. Lasten isä on lasten isi, mutta jotenkin tuntuu hölmöltä itse enää isitellä, etunimen käyttäminen kai kuuluu tässä kohdin asiaan, tai ainakin tuo isä olisi vähän virallisempi.
Vanhempi kyseli tuleeko minusta nyt neiti jälleen, no ei tule. Nuorempi oli sitä mieltä, että äidistä tulee nyt leski. Toivottavasti ei kuitenkaan. Onko ihme jos lapsia askarruttaa kun itsekin olen ihan pihalla.
Ensimmäinen viikko oli aivan epätodellinen. Elin kuin unessa, jopa ruokakaupassa käyminen tuntui hassulta kun sain ihan itse valita mitä ostan. Ei tarvinut ehdotella tai kysellä. Ostin vaan. Ihan hassua, aikuinen ihminen ja kokee olevansa höpsö ruokakaupassa. Eikä siinä vielä kaikki. Puoliso teki aina ruokaa ja oli siinä todella hyvä. Pohdin, että kuolen ehkä nälkään tai joudun tyytymään peruspöperöihin. Ensimmäiset viikot ovat opettaneet, että ilmeisesti ruokaa voi oppia tekeämään seuraamalla sen valmistumista vierestä ja syömällä hyvää ruokaa. Jopa lapsoset ovat olleet yllättyneitä (tai ainakin ovat valehdelleet kauniisti) miten äitikin osaa.
Käytännön toimiin on ollut helppo hukuttautua. On helppo järjestellä tavaroita ja rakentaa uutta. Tässä kohdin exällä on varmasti helpompaa orientoitua uuteen elämään, koska hän muutti kokonaan uuteen ympäristöön. Iso osa yhteisistä ja exän omista tavaroista jäi minun lajiteltavakseni. Joskus se tuntuu helpolta työltä. Nautin vapautuvasta kaappitilasta. Toisinaan tavaroiden lajittelu on vaikeaa kun ei tiedä mitä toinen haluaa. Joskus kiukuttaa kun laatikot seisovat tielläni päivä tolkulla ennen kuin ex ne noutaa luokseen.
Konkreettisia asioita vaikeampaa on kohdata tunteet. Ehei, en ole vielä ainakaan tullut katuma päälle. Suurimman osan ajasta olen hyvin tyytyväinen tekemääni ratkaisuun. Nautin rauhasta ja hiljaisuudesta. Nautin itsenäisyydestäni. Silti tulee hetkiä, että alkaa pelottamaan. Mitä jos olenkin oikeasti loppuelämäni yksinäinen? Juuri nyt yksinäisyys on vielä mukavaa, mutta kyllä minä tiedän jo nyt, että kaipaan viereeni toista ihmistä, jonka kanssa vietän aikaani. Ihmistä joka rakastaa minua ja jota rakastan. Kuopukseni kysyi jo alkumetreillä, että aionko hankkia uuden miehen? Sanoin, että ei niitä niin vaan hankita, ei voi tietää.
Yksinjäämisen pelko oli koko eroprosessissa minulle se suurin pelko. Suurempi kuin se miten ihmiset suhtautuvat tai suurempi kuin se, että miten pärjään taloudellisesti. Päätin, että parempi yksin kun ahdistuneena toimimattomassa suhteessa. Toki toivon myös, että kaikki ne ihanat ihmiset, jotka ovat vakuuttaneet, että en jää yksin olisivat oikeassa.
Vanhempi kyseli tuleeko minusta nyt neiti jälleen, no ei tule. Nuorempi oli sitä mieltä, että äidistä tulee nyt leski. Toivottavasti ei kuitenkaan. Onko ihme jos lapsia askarruttaa kun itsekin olen ihan pihalla.
Ensimmäinen viikko oli aivan epätodellinen. Elin kuin unessa, jopa ruokakaupassa käyminen tuntui hassulta kun sain ihan itse valita mitä ostan. Ei tarvinut ehdotella tai kysellä. Ostin vaan. Ihan hassua, aikuinen ihminen ja kokee olevansa höpsö ruokakaupassa. Eikä siinä vielä kaikki. Puoliso teki aina ruokaa ja oli siinä todella hyvä. Pohdin, että kuolen ehkä nälkään tai joudun tyytymään peruspöperöihin. Ensimmäiset viikot ovat opettaneet, että ilmeisesti ruokaa voi oppia tekeämään seuraamalla sen valmistumista vierestä ja syömällä hyvää ruokaa. Jopa lapsoset ovat olleet yllättyneitä (tai ainakin ovat valehdelleet kauniisti) miten äitikin osaa.
Käytännön toimiin on ollut helppo hukuttautua. On helppo järjestellä tavaroita ja rakentaa uutta. Tässä kohdin exällä on varmasti helpompaa orientoitua uuteen elämään, koska hän muutti kokonaan uuteen ympäristöön. Iso osa yhteisistä ja exän omista tavaroista jäi minun lajiteltavakseni. Joskus se tuntuu helpolta työltä. Nautin vapautuvasta kaappitilasta. Toisinaan tavaroiden lajittelu on vaikeaa kun ei tiedä mitä toinen haluaa. Joskus kiukuttaa kun laatikot seisovat tielläni päivä tolkulla ennen kuin ex ne noutaa luokseen.
Konkreettisia asioita vaikeampaa on kohdata tunteet. Ehei, en ole vielä ainakaan tullut katuma päälle. Suurimman osan ajasta olen hyvin tyytyväinen tekemääni ratkaisuun. Nautin rauhasta ja hiljaisuudesta. Nautin itsenäisyydestäni. Silti tulee hetkiä, että alkaa pelottamaan. Mitä jos olenkin oikeasti loppuelämäni yksinäinen? Juuri nyt yksinäisyys on vielä mukavaa, mutta kyllä minä tiedän jo nyt, että kaipaan viereeni toista ihmistä, jonka kanssa vietän aikaani. Ihmistä joka rakastaa minua ja jota rakastan. Kuopukseni kysyi jo alkumetreillä, että aionko hankkia uuden miehen? Sanoin, että ei niitä niin vaan hankita, ei voi tietää.
Yksinjäämisen pelko oli koko eroprosessissa minulle se suurin pelko. Suurempi kuin se miten ihmiset suhtautuvat tai suurempi kuin se, että miten pärjään taloudellisesti. Päätin, että parempi yksin kun ahdistuneena toimimattomassa suhteessa. Toki toivon myös, että kaikki ne ihanat ihmiset, jotka ovat vakuuttaneet, että en jää yksin olisivat oikeassa.
keskiviikko 4. kesäkuuta 2014
Repikää minut palasiksi
Tänään on sellainen tunne, ettei mikään riitä. Mikään ei oikein onnistu tai mene hyvin. Eroprosessiin liittyy hirvittävä määrä papereita ja selvitettävää. Kaikki maksaa hirveästi.
Aivan kun tuossa sotkussa ei olisi tarpeeksi jaksamista, on kohtalo tai sattuma heittänyt nyt vielä kaikkea pientä ylimääräistä laakakierrettä vyönalle.
Mietin, että onko jossain olemassa ihmisiä, jotka haluaisivat aidosti minulle hyvää? Jos äitiä ja ihan lähisukua ei lasketa mukaan, niin tuntuu, ettei taida maailmassa montaa ihmistä olla, joita minun elämäni tai sen sujuminen aidosti tai oikeasti kiinnostaisi pätkän vertaan.
Jos minulla ei olisi niitä paria todella ihanaa ystävää, en tietäisi mitä tekisin. Ilman heitä olisin nyt niin lohduton.
Aivan kun tuossa sotkussa ei olisi tarpeeksi jaksamista, on kohtalo tai sattuma heittänyt nyt vielä kaikkea pientä ylimääräistä laakakierrettä vyönalle.
Mietin, että onko jossain olemassa ihmisiä, jotka haluaisivat aidosti minulle hyvää? Jos äitiä ja ihan lähisukua ei lasketa mukaan, niin tuntuu, ettei taida maailmassa montaa ihmistä olla, joita minun elämäni tai sen sujuminen aidosti tai oikeasti kiinnostaisi pätkän vertaan.
Jos minulla ei olisi niitä paria todella ihanaa ystävää, en tietäisi mitä tekisin. Ilman heitä olisin nyt niin lohduton.
lauantai 3. toukokuuta 2014
Pelottava yksinäisyys
Olen ollut kauan tytär, tyttöystävä, kihlattu, avopuoliso, aviopuoliso ja äiti. En muista milloin olisin ollut muutamaa tuntia kauempaa yksin. Jatkossa tulen olemaan paljon yksin, tai niin ainakin luulen. Pitkän liiton aikana puoliso on usein ollut myös ainoa ystäväni. Lasten ollessa pieniä ystäviä on ehtinyt tapaamaan todella harvoin.
Olen todella sosiaalinen, joskin viime vuosina olen kaivannut yksinäisyyttä ja omaa rauhaa. Ehkä siksi, että omaa aikaa minulla ei juurikaan ole ollut. Ei ainakaan sellaista aikaa, jota en olisi käyttänyt supertehokkaasti siivoamiseen tai muihin tekemättömien projektien hoitamiseen tai urheiluun. Kaipaan hetkiä, jolloin minulla on kenties tylsää. Tiedän, että sen hetken koittaessa tuntuu taatusti kaikkea muuta kuin mukavalta. Pelottaa jäädä hiljaisuuteen omien ajatusten kanssa. Uskon kuitenkin, että juuri tuollaiset hetket auttavat minua ymmärtämään kuka oikeasti olen, mitä ja minne haluan. Tekee taatusti kipeää, mutta vain siten voin mennä eteenpäin elämässäni ja tulla onnelliseksi.
Koska olen sosiaalinen, pelkään hirvittävän paljon myös sitä, etten enää löydä rinnalleni toista tärkeää ihmistä. Uutta rakkautta. Onneksi minulla on lapset ja edes muutama rakas ystävä, sekä iso suku. Lisäksi haluaisin oppia rakastamaan itseäni ennen kuin olen valmis edes rakastamaan ketään toista ihmistä.
Olen todella sosiaalinen, joskin viime vuosina olen kaivannut yksinäisyyttä ja omaa rauhaa. Ehkä siksi, että omaa aikaa minulla ei juurikaan ole ollut. Ei ainakaan sellaista aikaa, jota en olisi käyttänyt supertehokkaasti siivoamiseen tai muihin tekemättömien projektien hoitamiseen tai urheiluun. Kaipaan hetkiä, jolloin minulla on kenties tylsää. Tiedän, että sen hetken koittaessa tuntuu taatusti kaikkea muuta kuin mukavalta. Pelottaa jäädä hiljaisuuteen omien ajatusten kanssa. Uskon kuitenkin, että juuri tuollaiset hetket auttavat minua ymmärtämään kuka oikeasti olen, mitä ja minne haluan. Tekee taatusti kipeää, mutta vain siten voin mennä eteenpäin elämässäni ja tulla onnelliseksi.
Koska olen sosiaalinen, pelkään hirvittävän paljon myös sitä, etten enää löydä rinnalleni toista tärkeää ihmistä. Uutta rakkautta. Onneksi minulla on lapset ja edes muutama rakas ystävä, sekä iso suku. Lisäksi haluaisin oppia rakastamaan itseäni ennen kuin olen valmis edes rakastamaan ketään toista ihmistä.
maanantai 14. huhtikuuta 2014
Julkistaminen
Uutinen erostamme on alkanut levitä. Tämä oli se asia, joka meitä kai molempia ahdisti eniten. Olemme sopineet, että ihan lähipiiriä lukuunottamatta emme kommentoi asiaa muille ihmisille. Toteamme asian olevan meidän välisen, olevamme väleissä ja että asiaan ei liity dramatiikkaa eikä kolmansia ihmisiä.
Yllättävintä on ollut lasten suhtautuminen, miten hyvin lapsemme ovat ottaneet tiedon vastaan. Voihan se olla, että kun ero konkretisoituu fyysiseksi, tulee uusia ulottuvuuksia ja tunteita.
Lähisukua on informoitu. Mummo ei kai vielä ole kuullut, koska hän ei vielä ole soittanut arvostellakseen "valintaani". Onhan se typerää erota jos puolisoni ei ole juoppo, väkivaltainen tai edes vieraissa naisissa viihtyvä.
Surullista on ollut nähdä joidenkin ihmisten olevan kykenemättömiä ymmärtämään, että kaksi yhdessä pitkään elänyttä ihmistä olevan kykeneviä eroamaan sopuisasti. Väkisin pitäisi alkaa riitelemään rahasta, lapsista ja erityisesti löytää syyllinen. Tai todeta automaattisesti syylliseksi se joka ei kuulu omaan sukuun tai leiriin.
Pian nähdään ketkä ovat todellisia ystäviä ja keihin voi luottaa jatkossakin. Itse en valitse mitään leiriä vaan olen avoin kaikelle. Toivon, että huhumyllyt olisivat armollisia ja ne eivät ainakaan tuhoaisi minun ja tulevan ex-puolisoni aikeita sopuisasta erosta. Sopuisa ero olisi kuitenkin lasten sekä lähipiirin kannalta kaikille parasta.
Yllättävintä on ollut lasten suhtautuminen, miten hyvin lapsemme ovat ottaneet tiedon vastaan. Voihan se olla, että kun ero konkretisoituu fyysiseksi, tulee uusia ulottuvuuksia ja tunteita.
Lähisukua on informoitu. Mummo ei kai vielä ole kuullut, koska hän ei vielä ole soittanut arvostellakseen "valintaani". Onhan se typerää erota jos puolisoni ei ole juoppo, väkivaltainen tai edes vieraissa naisissa viihtyvä.
Surullista on ollut nähdä joidenkin ihmisten olevan kykenemättömiä ymmärtämään, että kaksi yhdessä pitkään elänyttä ihmistä olevan kykeneviä eroamaan sopuisasti. Väkisin pitäisi alkaa riitelemään rahasta, lapsista ja erityisesti löytää syyllinen. Tai todeta automaattisesti syylliseksi se joka ei kuulu omaan sukuun tai leiriin.
Pian nähdään ketkä ovat todellisia ystäviä ja keihin voi luottaa jatkossakin. Itse en valitse mitään leiriä vaan olen avoin kaikelle. Toivon, että huhumyllyt olisivat armollisia ja ne eivät ainakaan tuhoaisi minun ja tulevan ex-puolisoni aikeita sopuisasta erosta. Sopuisa ero olisi kuitenkin lasten sekä lähipiirin kannalta kaikille parasta.
maanantai 7. huhtikuuta 2014
keskiviikko 2. huhtikuuta 2014
Päätöksiä
Puolisoni ja minä päätimme erota. Muutama viikko sitten puolisoni oli vielä ihmetteli, miksi olen niin onneton ja sanoi rakastavansa kahden edestä kunnes huono vaihe menee ohi. Äkkiä huomasin muutoksen ja huomasin miten ote irtosi vähän kerrallaan. Kysyin asiasta ja sain vastauksen jota kuvittelin odottaneeni ja halunneeni. Ensin olin helpottunut, muutaman tunnin kuluttua sanat "en voi rakastaa enää sinua" tuntuivatkin pahalta. Ei tilanne, vaan se, etten enää ollut rakastettava.
Seuraavana päivänä puhuimme lisää. Puoliso mietti, teemmekö nyt suuren virheen. Sitä seuraavana päivänä tuo lause kummitteli mielessäni, ja muistot yhteisistä hyvistä hetkistä vyöryivät yli kilpaa päässäni käynnistyvän tulevaisuuden suunnitelmien rinnalla. Päivä kului erillään, nukkumaan käydessä jatkoimme keskustelua. Olin pohtinut, että luovutimmeko sittenkin liian helpolla. Pitikö sittenkin vielä yrittää?
Puoliso sanoi, ettei enää halunnut aloittaa alusta. Hän oli nyt käynyt henkisen prosessin läpi ja halusi jatkaa eteenpäin. Tunnin sisällä tästä lauseesta kuulin, että hänen elämäänsä oli tullut uusi ihminen. Kun minun rakkauteni ei ollut läsnä, hänen tyhjiöönsä oli hiipinyt uusi ihminen. Minä olin läsnä, arki jatkui, mutta rakkaus oli oikeasti pois. Tiesimme molemmat, että tehty päätös oli oikea.
Seuraavana päivänä puhuimme lisää. Puoliso mietti, teemmekö nyt suuren virheen. Sitä seuraavana päivänä tuo lause kummitteli mielessäni, ja muistot yhteisistä hyvistä hetkistä vyöryivät yli kilpaa päässäni käynnistyvän tulevaisuuden suunnitelmien rinnalla. Päivä kului erillään, nukkumaan käydessä jatkoimme keskustelua. Olin pohtinut, että luovutimmeko sittenkin liian helpolla. Pitikö sittenkin vielä yrittää?
Puoliso sanoi, ettei enää halunnut aloittaa alusta. Hän oli nyt käynyt henkisen prosessin läpi ja halusi jatkaa eteenpäin. Tunnin sisällä tästä lauseesta kuulin, että hänen elämäänsä oli tullut uusi ihminen. Kun minun rakkauteni ei ollut läsnä, hänen tyhjiöönsä oli hiipinyt uusi ihminen. Minä olin läsnä, arki jatkui, mutta rakkaus oli oikeasti pois. Tiesimme molemmat, että tehty päätös oli oikea.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)